tiistai 18. heinäkuuta 2017

Typerää jääräpäisyyttä

Lueskelin blogiani. Tuntuu suorastaan typerältä, miten päädyn aina vannomaan ja lupailemaan itselleni sellaista, mitä en voi pitää. Mitä järkeä!

Uuvuttaa tämä yrittäminen. Elämästä puuttuu virtaus, luotto siihen että tämäkin roska joessani päätyisi joskus mereen asti.

Uomaan syntyy virta, kun joessa on vettä. Jokeen tulee vettä, kun sataa.

En voi vain päättää, että elämässäni olisi aina sade. En voi myöskään jääräpäisesti meloa eteenpäin ja leikkiä, että uomassa olisi vettä silloin, kun siinä ei ole.

Yrittäminen tuntuu yhtä järkevältä kuin töyrään reunalla seisoskely tyhjään uomaan syljeskellen. Että ihan vähän kun vielä tässä räin niin kyllä se siitä täyttyy ja päästään taas liikkeelle. Hyödylliseltä pitää koko ajan näyttää ja tehdä voitava, olkoonkin että se voitava on yhtä tyhjän kanssa.

Huoh.

Mikä tässä kaikessa nyt oikein mättää?! Kyllä minä tiedän, että vastaus on aivokemia, tai oikeastaan neurologia, mutta silti... Siis herranen aika, suoraan sanottuna minä olen erittäin fiksu ihminen, minun kuuluu osata selvittää tämä tekemättömien asioiden kaatopaikka elämästäni!!! Mutta ei, jos ei ole hyvä päivä niin mikään ei suju.

En voi vain päättää, että joka päivä olisin voimissani ja hajamielisyyteni yhtäkkiä katoaisi taivaan tuuliin. En voi vain päättää, että järjestelmällisesti elämäni loppuun asti tekisin tehtävälistastani aina vähintään kaksi asiaa, tai mitään muutakaan. Järjetöntä, että olen päättänyt jotain tuollaista vielä ihan viime aikoinakin. Ei sitä voi noin vain päättää! Mistä nuo tuulahdukset oikein tulevat, että voisi muka vain omalla päättäväisyydellään taikoa asiat toisiksi?

Mitä vielä voin tehdä? Tapetoida koko kodin kissankokoisilla ohjeteksteillä? Viimeksi tänään unohdin pestä aamulla hampaat, vaikka oli menoakin pankkiin asuntolainan tiimoilta.

Ehkä muiden kommenteista jotenkin hämmentyy. Noin vain budjetoit aikasi ja näin ja näin vain teet, niin kaikki sujuu. Mutta ei, enhän minä voi vetää 20 leukaakaan harjoittelematta. Jo yhden saaminen vaatisi pitkäjänteistä työtä. Opetellaan nyt siis rauhassa rutiineja ja tapoja, eikä hermostuta muiden saarnaamisesta itsekurista ja siitä sun tästä helposta kikasta. Taidot vaativat harjoittelua. Minä harjoittelen nyt tapoja, ja olen päässyt siinä jo hyvään alkuun.

En tiedä, onko tämä tapojen opettelukin vain typerää jääräpäisyyttä eikä lopulta johda mihinkään, mutta jotainhan ihmisen on voitava omaksi hyväkseen tehdä. Tai ainakin kuvitella, että olisi jotain vaikutusta elämänsä kulkuun.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Sähkölaskun ihmettelyä

Sähkölasku kolahti laatikkoon ja avasin sen heti käsiini saatuani. Taulukko-ohjelman laskemassa budjetissani on ollut arvauksia, sähkölaskun suuruus esimerkiksi.

Laskusta saatiinkin pieni visa aikaan. Arvuuttelin avokilta, paljonko kulutus on ollut, kolmelta kuukaudelta siis. Asutaan samaan mökkityyliin kuin edellisessäkin kämpässä, joten hän arveli edellisen omakotitalon lukemien pohjalta 600-800 kWh.

Vaan väärinpä meni! Huhti-kesäkuun kulutus oli 223,23 kWh, kulutuksen ja siirron hinta yhteensä 68 €. Budjetti-excel sai nyt tarkemman lukeman, jonka kirjoitin lokakuulle.

Tavallisiin asioihin menee sähköä niin kuin muillakin:

- Pienlaitteita on koko ajan seinässä. Netissä ollaan paljon, joten molempien läppärit ovat päällä usein. Ja seinässä, sillä kummassakaan ei ole akkua... Budjetissa kyllä lukee akkujen hankinta.
- Kännyköistä jaetaan nettiä läppäreille, joten jomman kumman kännykkä on melkein aina latauksessa. Jos ei jaeta nettiä, niin ollaan kännykällä netissä.
- Jääkaappi löytyy, pieni pakastin samassa laitteessa.
- Pakastin löytyy. Korkeaa mallia, jossa on ovi.
- Sähköhellaa ja -uunia käytetään, ainakin näin kevät- ja kesäkausina. Hella on kylläkin vanha. Kaiken kukkuraksi se on ihan vaan töpselillä pistorasiassa eli ei sillä ihan mitä tahansa kokkauksia saa paistettua...
- Avokin sähkökitaran vahvistin on välillä päällä.
- Pöytäkone on välillä päällä.
- Avokin porat ynnä muut työkalut surisevat verstaalla toisinaan.
- Auto on talvisin lämmityksessä, mikä ei tietyti tässä kevätkesän laskussa näy.
- Joskus, kun ollaan poissa kotoa, saatetaan laittaa yksi patteri päälle, sekin talvisin.

Millä "hinnalla" tuo säästö sitten tulee?

- Arkkupakastinta ei enää ole, mahtuu vain yksi pakastimellinen marjoja talven varalle.
- Vedenkeitin jäi edelliseen kotiin.
- Mikroaaltouunia ei ole ollut vuosiin.
- Pyykkikonetta ei ole toistaiseksi ollut, sen sijaan ollaan vietetty aurinkoisina päivinä letkeää parisuhdeaikaa pyykkipadan ääressä nuotiolla. Nykyään mun lemppari kotihommista!
- Puusauna. Puuhella, leivinuuni. Jonkin verran polttopuiden tekemistä siis. Onneksi tonttia on 1,3 ha, ja jostain naapureilta saa aina välillä edullista pintalautaa tms., toisten roskat on toisten aarteita. Remontoidaan tänä kesänä, jotta nurkat ja lattia eivät vuotaisi ihan niin pahasti, ja pääsisi vähemmällä lämmityksellä.
- Tiskikone puuttuu, meinasin unohtaa mainita... Käsitiskiä vuodesta 2006 niin eipä tuita muistanut edes ajatella!

Jaa-a, enpä tiedä selittääkö yksi pakastin, yksi vedenkeitin ja pyykkikoneen puute eroa edellisen asunnon kulutukseen. Mitään muuta ei vaan selitykseksi keksitty. Eikä meillä kovin paljon pyykkiä koskaan ole syntynyt kahden hengen taloudessa, niin että sillä tilannetta selittäisi.

Niin, listasta unohtui vielä valaistus. Entisessä talossa tuli useammin käytettyä pihavaloa, mutta muuten en valaistuksestakaan keksi paljoa eroa. Nykyisessä kodissa on lähinnä loisteputkilamppuja (valitettavasti), entisessä kodissa oli toisenlaisiakin.

Tässäkin asiassa todettava, ettei säästöä varta vasten kannata lähteä toteuttamaan. Mutta mikäs siinä, että säästö tulee harrastusten ja arvojensa mukaisen elämisen sivutuotteena.

Ja kyllä, meillä on usein tiskivuori ja pyykkivuori, pula puhtaista vaatteista haittasi viime talvena välillä jopa yliopistolle menoa. Kenenkään on turha ilkkua, sillä ei me tässä mitään kenellekään yritetä todistaa. Mikään ei estä muuttamasta elintapaansa myöhemmin. Antakaa lasten leikkiä! ;)

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Vakuutuskorvauksia!

Eilen haaveilin vakuutuskorvauksista. Puhelu tuli vasta tänään, mutta homma eteni sutjakkaasti. Asiakaspalvelija linjan toisessa päässä kertoi, ettei ole mitään ongelmaa saada korvauksia takautuvasti vuoden ajalta! Pari pankkipäivää vain, ja tililläni on 790 €. Huippu juttu! Kunhan löydän kuitit lopuiltakin parilta kuukaudelta, tulee loputkin. Sen ku  käyn nettipalveluun nakuttelemassa. (Edit.: Vakuutuksessa on kyllä 10 % omavastuu, huomasin juuri papereista, mutta eipä tullut esille puhelimessa. Edit.2: Ilmeisesti vakuutusmaksuihin tulee 5 % korotus tästä hyvästä. Noh, katsotaan...)

Hyvältähän tuntuu saada rahat näin jälkikäteen. Kuin saisi rahaa ilmaiseksi, jonkin yllättävän stipendin tai palkankorotuksen. Mieltä jopa lämmittää enemmän tuo könttäsumma kuin se tieto, että jatkossa voin käyttää lääkkeitä tarvittaessa ilman, että se on rahasta kiinni. Huojentava tieto, ja hyvin tärkeä, taloudellisesti tärkeämpi kuin takautuvasti saatu raha. Kiinnittää vain huomion, kuinka jännästi ihmismieli toimii. Veronpalautukset ja muut "yllätykset" ilahduttavat vahvemmalla tunteella kuin jos olisi alun alkaen mennyt kaikki nappiin, ollut siis raha omassa käytössä ja tuottamassa.

Kuinka ollakaan, sain myös Teostoon liityttyä. Jatkuu se fiilis, että asiat voivat kääntyä parempaan päin. Vaikka olenkin nyt flunssassa, ja näitä pieniä arjen vastoinkäymisiä ja isoja ajan- ja elämänhallinnan ongelmiakin edelleen on

Tänään puhuin työ-, raha- ja sijoitusjutuista toisen siskoni kanssa. Koitin suositella rahan kasvattamista korkoa korolle -menetelmällä, mutta vielä en tainnut saada häntä vakuuttuneeksi. Mullahan korkoa korolle tulee kaluston vuokrauksen ansiosta, hyvin on toiminut tähän asti. Mitä nyt tulee välillä näitä suu säkkiä myöhen -hetkiä, kun ostan enemmän kalustoa tai eri aikaan vuodesta kuin piti... Meikäläisen talous on vähän keikkuillut sinne tänne alkuvuoden hankintasuman vuoksi. No, jospa ensi vuonna sitten viisaammin hankinnat pitkin vuotta eikä yhdellä kertaa...

Mukavaa viikonloppua! :)

torstai 6. heinäkuuta 2017

Haaveilua vakuutuskorvauksista

Vakuutusyhtiöstä soitetaan mulle tänään. Toivon kovasti, että suostuisivat korvaamaan keskittymislääkkeet. Harva asia lämmittäisi mieltä näin heinäkuun palkkasuvannossa yhtä paljon kuin tonnia hipova takautuvasti saatu korvaus.

Huipuista huipuinta olisi, jos apulaisen palkkioitakin voisi saada vakuutukseen. Mutta se ei ole ollut lääkärin määräämää apua, joten tuskin.

Tulevaisuuttakin olisi helpompi suunnitella, kun tietäisi pitääkö budjetoida lääkkeeseen vai voiko rahan laittaa muuhun. Aika iso kuukausittainen erä tuo 150 € kuitenkin, vai oliko peräti kalliimpikin. En muista, kun edellisen erän ostamisesta on jo aikaa. Kaikenlaisista lisäravinteistakin tulee kustannuksia, saisinpa niistäkin jonain päivänä korvauksia. Kuukausitasolla keskittymishommiin menee satasia.

Ja jos saisin vakuutuskorvauksia, tuntuisi, että on jotain järkeä ollut maksaa vakuutuksia kaikki nämä vuodet. Nyt lähinnää **tuttaa kaikki se raha, mitä olen yhtiölle syytänyt.

Kela muuten korvaisi käyttämäni lääkkeen, jos olisin saanut diagnoosin lapsena, ja jos kyseinen lääke olisi todettu minulle sopivaksi ennen tiettyä ikää. Laki siis turvaa, että sopivaa hoitoa voidaan jatkaa, vaikka lapsi aikuistuu. Minusta kyseessä on selvä ikäsyrjintä. Laki ei tue hoitoa, jos on sinnitellyt ongelmiensa kanssa itsekseen aikuisikään asti. Erittäin epäreilua! Ihan kuin olisi minun vikani, ihan kuin minulla olisi alaikäisenä kuulunut olla lääkärin osaaminen. Valitin tietysti Kelan päätöksestä, eipä hyödyttänyt.

Mun pitäis lisäks saada aikaiseksi kirjoittaa vammaistukihakemus. Tuntuu vaan niin kierolta. Vammainen, minäkö? Ehkä en lain silmissä, en tiedä, mutta vammaistuki on sen tuen nimi, jota voi saada vaivasta aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi, valmennusten ym., jos tuuri käy. Jos sitä saisin, voisin pystyä maksamaan avusta, voisin oppia parempaa arjenhallintaa ammattilaisen opastuksessa.

Pieni iloinen yllätys oli Gramexilta tullut kirje. Reilu 14 € korvauksia kokoonpanojeni levyttämän musiikin käytöstä eri yhteyksissä. Eipä tässä vielä mitään superjulkkiksia olla... En edes muista, miten nuo korvauksen koostuvat, montako senttiä per soittokerta, jos kappale soi radiossa tai joku muu esittää sitä lavalla. Gramex maksaa siis korvauksia muusikoille, jotka levyllä soittavat, Teosto maksaa levyn säveltäjille, sovittajille ja tuottajille. Teostoon mun pitäis liittyä, jäänyt rästiin jostain syystä.

Sellaista. Kaikenlaiseen muuhun mun budjetti sanoo että rahaa tarvittais, mutta ehkä se ois Teoston jäsenmaksu sitten seuraavaks.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Malja hyppynarulle ja auttajille

Mun mielikuvissa rutiinit osaava ihminen on superyksilö, joka pystyisi halutessaan mihin vaan. Kun osaa tehdä yhden asian kertaalleen joka päivä, saa siihen liitettyä toisen jne. Niin voi alkaa kerätä pennejä säästöjensä suurentamiseksi, siivota tai tiskata yksittäisiä asioita tavara- ja tiskivuortensa selättämiseksi, opetella tavan harjoitella edes puoli minuuttia päivässä ja siten sinnikkäästi oppia vaikka mitä taitoja elämässään.

Niinpä olen yrittänyt saada elämääni edes yhden rutiinin, jonka olisin siihen ihan itse keksinyt. Toisekseen haluan oppia sinnikkyyttä: kun homma kaatuu johonkin, aloitan uudelleen!

Tämä kirjoitus kumpuaa siitä ilosta, mitä mun hyppelyrutiini mulle tuottaa. Kerään hyppyjä kuin toiset säästöjään, kohta on täynnä jo kolme tuhatta! Edes viime viikkoinen Saanalle kiipeäminen ei kaatanut rutiinia. Seuraavana päivänä nimittäin erehdyin hyppimään kiipeilyn väsyttämillä lihaksilla kylmiltään, vaurioitin jotenkin lihakseni niin että onnuin ja lyllersin monta päivää. Mutta niin vaan aloitin uudelleen!

Vihdoin tuntuu, että ihan oikeasti minulla on toivoa.

Toinen onnistumisentunne liittyy avunpyyntöihin. Pari vuotta roikkunut kirjeen kirjoittaminen tuttavalle, eläkeikäiselle amerikkalaiselle, hoitui viimein kortin lähettämisellä Kilpisjärveltä. Siskoni sanelivat melkein koko kortin, ja se oli oikeastaan meidän koko reissuporukalta, mutta minun nimeni oli siinä ensimmäisenä, ja minä sen kirjoitin. Toisekseen olen palkannut siskoni osa-aikaiseksi kesätyöntekijäksi. Tässä rahatilanteessa se ei ehkä ollut ihan fiksuinta, mutta kuitenkin tärkeää hommien hoitumisen kannalta. Yksin kun en ole saanut aikaiseksi skannausiltaa, niin siisteyttä ja paperittomuutta lähestyn sitten toisen ihmisen avustuksella paikassa, jossa vieläpä on suoraan sähköpostiin skannaava skanneri. Mukava olo, kun tietää että huomenna on työpäivä, joka pysynee raameissaan, ja jonka aikana todella taitaa tapahtua asiat, joita on ollut rästissä! Sanelumenetelmällä työblogiin kauan rästissä ollut arvostelupostaus, runsaasti vastaamattomiin viesteihin vastailuja jne.

Onhan minulla jo ollut yhteistyötä täällä blogissakin mainitun patistelija-apurini kanssa, mutta jotenkin tämä on nyt on eri asia kuitenkin. Siskoni lähestyminen juurikin näihin sanelu- ym. asioihin on hieman toinen, tyylimme ovat lähempänä toisiaan. En malta odottaa! Olen jopa innoissani suunnittelemassa hänelle omaa tehtäväkirjaa töiden seuraamiseen, bullet journal -tyyppistä. Lupaan raportoida, kuinka kävi!

P.S. Pahoittelut hankalasta kielenkäytöstä, tuntuu kuin viranomaisten kapulakieltä lukis. Mulle on aika vaikeaa olla selkeä. Täsmällinen oikea ilmaisu ei useinkaan ole se ensimmäinen mieleen tuleva juttu edes silloin, kun yritän selittää yksinkertaista asiaa. En tähän illan päälle enää jaksa käydä koko teistiä läpi sillä mielellä että suoristais sieltä kiemurat. Kiva, jos jaksoit lukea tänne asti ja ymmärsitkin jotain!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

ADHD sittenkään? No tietysti on!

Näitä keskittymishommia mielessä pyöritellessä toistuu mulla usein sama ajatus:

Entä jos kaikki onkin vain yhtä suurta erehdystä? Mitä jos testeissä kävi virhe? Jospa kaikki epäilijät ovat sittenkin oikeassa eikä minua sittenkään vaivaisi keskittymishäiriö?

ADHD-oireiden kaltaisia oireita voivat käsittääkseni aiheuttaa kilpirauhasvaivat, diabetes, univelka, masennus, alkoholinkäyttö, liika sokeri. Ties vaikka mitä syitä voi löytyä.

Useimmat pahimmista ns. isoista ADHD-sattumuksista (häsläys niin että tulee jokin pieni vamma, unohdukset, harkitsemattomat sanomiset) ovat minulle sattuneet kiireessä, väsyneenä tai verensokerin ollessa alhaalla.

Epäilyksen hetkellä muistan yleensä joitakin asioita näistä kuudesta:

1) Tutkimukset tehnyt neuropsykologi oli varma asiastaan ja sanoi minun olevan päivänselvä tapaus. Ei mitään reunaehtoja, ei lisämääreitä, ei jossitteluja. Nähnyt paljon ihmisiä, tietää mistä puhuu.

2) Herkkyydet kuuluvat tähän hommaan. Mitä sitten, jos yhden tunnin univaje yhdeltä yöltä sotkee koko elämisen, ei se nyt ole normaalia.

3) Ideoiden pulppuaminen on "meikäläisillä" kontrolloimatonta. Näkökulmia tulee toisensa perään, ja jo kertaalleen selvitetyt asiat tulee kyseenalaistettua aina uudelleen ja uudelleen. Tämä taas näyttäytyy ulospäin murehtimisena ja ylianalysointina. Kun ei se muistikaan toimi niin hyvin, että heti muistaisi perustelleensa tämän asian itselleen jo. Kolmesti. Kymmenesti.

4) Ne muut oireet. Että siellä päässä ei koskaan ole hiljaista univelattomana hyvinravittuna täydellisena päivänäkään. Että juna-asemalla on niitä muita univelkaisia, monella varmasti ADHD, ja silti minä, joka mukamas olen enemmän ADD- kuin hyperpiirteinen, olen ainoa, joka kävelee ajatuksissaan laituria ees taas ympyrää tai hytkyy paikallaan! (No, mahdollisuus näplätä älypuhelinta ajaa ehkä nyky-hypereillä muun hytkyilyn yli.) Enkä voi kieltää ettenkö olis ihan kauhea herkkis ja etenkin ennen mulla oli tapana ylireagoida helposti.

5) Geenit. Kuinka monella "normaalilla" on isoäiti, joka puhui niin paljon, että asia jatkui uloshengityksen jälkeen sisäänhengityksellä, ja oli aina myöhässä vaalitilaisuuksistaan eikä varmaankaan siksi päässyt eduskuntaan. Puhumattakaan toisen puolen suvusta, joka on täynnään temperamenttisia, herkkiä ja/tai taiteellisia setiä/tätejä/serkkuja, joilla tunteet kuumenee herkästi, keskustelu yltyy kovaääniseksi ja kärkkääksi alta aikayksikön ja kaikesta innostutaan nollasta sataan kahdessa sekunnissa.

6) Älli. A) Että kyllähän tutkimusten mukaan mulla päättelykyvyt on tasoittaneet tilannetta. Väsyneenä ja kiireessä oireita ei välttämättä pahenna yksin se, että tiedostamattomat ajatukset ja koordinaatio ja huomiokyky toimivat huonommin. Silloin myös muut oireet näkyvät paremmin, kun järjenkäyttö on heikompaa, hitaampaa kuin mulla yleensä. Silloin en minäkään onnistu paikkaamaan ja peittelemään kovin paljoa.

B) Mun vaikeudet elämän- ja tehtävänhallinnassa ja työssäjaksamisessa ja koulunkäynnissä ei vaan selity millään muulla kuin ADHD:lla. Mun muistilla ja päättelytaidoilla kuuluisi pärjätä. Lukiotaso oli vielä helppoa, ja tuo humpuukiammattikorkeakoulu missä vähän piti jotakin käydä välillä soittelemassa. Viime vuonna tenttimistäni lukion fysiikoistakin sai kyllä yhden illan lukemisella kympit olikohan kolmestakin kurssista. Yliopistossa pitäisi olla paikalla, sen lisäksi ajoissa, palauttaa laskareita aikataulussa ja osata vaihtaa ajatukset aiheesta toiseen kesken päivän, kun on ensin kaksi tuntia uppoutunut edellisen luennon aiheeseen. Illalla ei kuuluisi olla ylikierroksilla kaikesta uudesta oppimastaan ja tapaamistaan ihmisistä. Kuuluisi rauhoittua unille, jotta jaksaa saman rumban seuraavana päivänä. Olisi kyettävä meditointiin ja mindfulnessiin, osattava taltuttaa jatkuva ideoiden virta. Tiedän kymmeniä ellen satoja harjoituksia niiden opettelemiseksi, mutta ehei, ei onnistu. Niin, tuntuu mahdottomalta jo ilman, että mainitsen mitään terveellisistä elintavoista ja ihmissuhteista.

Kyllä se vaan niin on, että mulla on ihan hyvä pää, mutta sillä ei vaan ole mahdollista sopia toiselaisille päille tehtyyn systeemiin. En jaksa enää kuunnella vihjauksia siitä, etten vain olisi oppinut hyviä opiskelutapoja tai että ehkä minulle ei vain ole tullut mieleen lähteä kotoa 10 minuuttia aikaisemmin, mennä nukkumaan ajoissa ja hengittää rauhallisesti. Silloin 14 vuotta sitten, kun sain yläasteen päättötodistuksen erinomaisilla arvosanoilla ei mun aivokapasiteetti joutunut olemaan näin lujilla. Asia oli helppoa, kaiken sen vielä pystyin vastaanottamaan sillisalaattina pitkin päivää. Yliopistossa uusi asia on niin paljon isompaa ja raskaampaa, etten kerta kaikkiaan toivu edellisestä päivästä yhden yön aikana. Eikä se sinänsä ole asian vika, en minä yhtään huonommin oppiva ole kuin ennenkään, vaan sen, etten voi noin vain suunnata mun ajatuksia toisaalle sieltä edellisen asian pohtimisen syvistä pohjamudista. Ideoita edellisen luennon aiheista pulppuaa mun päähän seuraavalla luennolla enkä voi sille mitään. Sitten jotenkin siinä välissä pitäisi seurata kelloa, ettei ole tauoilla liian kauan, läikytä maitoa ruokalassa, tiputtele puhelintaan yhtenään ja tallaa toisten varpaille, kun on niin ajatuksissaan. Asioita joille en mitään voi, vaikka yritän, ja yrittämisestä väsähdän vielä enemmän. Että tee siinä illalla sitten vielä läksyt, ja ruokaa.

No niin, eiköhän asia tullut jo selväksi. Taitaa tämän kijoituksen proge-rakenteestakin aikalailla paistaa läpi, että ADHD-karvat ne on tällä koiralla.

Sanotaan nyt vielä lopuksi, kun aihe kerran yliopistoon rönsysi, että kyllä olen ihmeissäni tästä koko kuviosta. Eikö siellä nimenomaan kuuluisi olla henkilöstöä etsimässä meitä erilailla ajattelevia tyyppejä, joilla on lisäksi huimat oppimiskyvyt ja vielä kauppamiehen taitoja, tukea meitä ja valjastaa meidät käyttöön mahdollisimman varhain?

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Rahasta, työstä, elämän lyhyydestä

Entisessä blogissani kirjoitin paljon rahasta. Kirjoitin työstä. Kirjoitin rämpimisestäni tässä elämässä.

Tässä blogissa kirjoittamista rajoittaa, että tiedän tuttujeni väistämättä jonain päivänä lukevan tätä blogia. En ole salaillut. Oppilaitanikin tänne tulee löytämään. Avoimuus on hyvästä, mutta avoimuus tuo minulle syyllisen olon.

Raha pilaa niin helposti kaiken. En halua liittää yhteen antoisaa työtäni, joka teen työn itsensä vuoksi, ja tuntipalkkatietojani. Sijoituskuvioistani olen ylpeä, mutta tapani sijoittaa vuokrakalustoon on kyseenalaisen tuntuinen. Siinäkin kun tasapainottelen auttamisen ja kannattavuuden kanssa. Aikamoista taiteilua.

Suomalaiset vielä ovat niin katkeraa kansaa, että kaikesta varmasti löydettäisiin jotakin sanomista. Kommentteja en sinänsä pelkää, mutta väärinkäsityksiä. Katkerat ovat erinomaisia käsittämään väärin.

Verotus on asia, joka hiertää jatkuvasti omassa ajattelussani. Toistaiseksi kasvatan yritykseni toimintaa niin rankalla kädellä, että verotettavaa tuloa ei juuri jää, poistot kun verotuksessa jakautuvat usealle vuodelle ja ovat vuosi vuodelta suuremmat, kun minulla on vuosi vuodelta varaa sijoittaa enemmän.

Vaikka nostan rahaa elämiseen, jää yritykseeni sitä myös. Yritykseni on ikään kuin minulle velkaa, koska hankin palkallani kalustoa enkä kuluta niin paljoa turhuuksiin. Palkkani ei siis mene itselleni vaan yritykselleni. Mutkikasta, mutta silti niin suoraviivaista!

Tavallisestihan ihminen ottaisi itselleen palkkaa ja huvittelisi sillä. Minun iloni sattuvat olemaan asioissa, joista kaikista keksisin helposti uuden tulonlähteen. Toisekseen minua ei yleensä paljoa muuta huvita hankkiakaan kuin kalustoa yritykselleni. No joo, on minulla pitkä ostoshaavelista Wunderlist-sovelluksessa. Sieltä löytyy niin harrastuksiin kuin kodin laittamiseenkin liittyviä asioita. (Hillitsee muuten ostoksia hyvin tuollaisen listan pito!)

Asiaan! Tarkoitus oli kirjoittaa säästämisestä ja työnteosta.

Minun elämäni on lyhyt, mutta tavoitteeni suuria. Luen inspiroituneena toisten kirjoituksia raha-aiheista ja lasken, koska minulla viimein olisi vuokrattavaa kalustoa kuusinumeroisella summalla. Samaan aikaan minun kuitenkin pitäisi säästää remonttiin. Mietin jopa työni kannalta tärkeästä autosta luopumista, jotta rahaa jäisi enemmän säästöön. Entäpä jos palaisin tavalliseen täysipäiväiseen työelämään ihan vain kuukaudeksi? Tai pariksi? Menisihän siinä samalla vuosikin... tai pari...

Ei-ei-ei! Jarrua, jarrua, ja syvä hengitys!

Päätavoitteeni, mistä kaikki lähti, oli vapaus. Halusin voida olla eläkkeellä nyt enkä vasta vanhana ja raihnaisena! Tiedän, että voin kasvattaa yritykseni omaisuuden huimiin lukemiin, ja melko pian. Eikö jokin kuusinumeroinen luku kuitenkin riittäisi? Muutama vuosi, ja kuukausipalkka, jonka siitä prosenttituottona saa, on jo ihan mukava.

Sitä paitsi, enhän minä edes pysty normaaleihin päivätöihin, kiitos ADHDn, onhan se jo nähty! Pystyn, mutta kaikkien muiden elämän osa-alueiden kustannuksella, esimerkiksi terveyden ja ihmissuhteiden. Jokainen asian kanssa painiskellut tietää, että siihen asiaan ei paljoa voi itse vaikuttaa.

Jos liikaa kasvattaa, joutuu palkkaamaan jonkun asioita hoitamaan, ja sitten vasta väärältä tuntuisikin ansaita, kun toinen tekee kaikki työt!

Tiedän, että jostain saisin lainan, jos vielä aiempiakin suunnitelmiani suuremmat kentät kiinnostaisivat Suomessa ja ulkomailla. Maksaisin sen ajallaan takaisin, ja minusta tulisi rikas. Mutta miksi? Kenelle minun pitää todistaa ja mitä? Katsokaa, olen paras, jee! No entä sitten? Olisinko onnellinen, jos vastuullani olisi valtava yritys työntekijöineen, asiakkaita niin paljon, että henkilökohtaisuus katoaa? En voisi enää allekirjoittaa kaikkea, mitä yrityksessäni tapahtuisi, sillä en tietäisi kaikkea.

Myyminenkin olisi mahdottomuus. Liian monta kertaa on nähty, miten yritys ei enää toimi alkuperäisen omistajan arvojen mukaan, kun se on uuden omistajan ohjauksessa ja ehkäpä pörssissäkin.

Ei, en olisi onnellinen. Minun yritykseni on minun, ja sen tehtävä on pitää minut onnellisena. Vaihtoehtoiskustannuksena menee verorahoja, ja valtiolta upea start-up, jolla brassailla.  Minun ei tarvitse olla priimus yrittämisessä. Olisi typeryyttä unohtaa alkuperäinen oma haaveensa, joka oli pieni mutta kaunis.

Minun on keskityttävä miettimään, millainen tämän päivän on oltava, millainen huomisen, jokaisen päivän. Voinko elää mukavaa, löysää arkea, jos jahtaan numeroita? Ei, en voi. Rahastressittömän elämän saavuttamiseksi ei enää paljoa tarvita. Kun sen olen saavuttanut, tällä hitaalla ja elämästä nautiskelevalla tahdilla, voin alkaa vielä tarkemmin miettiä, miten aikani käytän. Eli haluanko "eläkkeellä" edelleen tehdä opetustyötä, haluanko keikkailla ja tehdä levyjä, vai kutoisko vaan sukkaa ja kirjottas aamuneljältä blogiin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Aavan meren tuolla puolen jossakin on Strömsö

...sano Aku Ankka, kun reissuun lähti. Tai yritti lähteä.

Arvatkaa, oltiinko muuten liikkeellä klo 6. No ei oltu. Pisteet kuitenkin itselleni siitä, että jaksoin vielä illalla pakata ja valmistella lähtöä blogiin valitettuani.

Kun lopulta klo 8 päästiin matkaan, kuumeni jarrut. Oltiin jo edetty hyvän matkaa kotoa ennen kuin tajuttiin. Epätoivo meinas iskeä, missä nyt muka ois viikonloppuna mikään paikka auki! Itsehän tyhmänrohkeana, kiitos univelan väsyttämien adhd-aivojeni, olisin vaan ajellut menemään vastoin parempaa tietoani. Mitäs sitä nyt, muutama sata kilometriä, onhan sitä ennenkin ajeltu puoli Suomea, vaikka vähän vikisee ja kuumottaa! (Kyllä, siis mä olen oikeasti juurikin näin typerä. Eli en oikeasti ole, mutta mun pää nyt vaan usein ei toimi hoksottimien "oikean" tason mukaan.) Onneksi oli viisaampaa seuraa, joka puhui järkeä ja googlaili pikakorjaamoja.

Uskomatonta, löytyi paikka joka oli lauantaisin auki! Kurvattiin pihaan, jätettiin avaimet tiskiin ja mentiin aamupalalle. Sitten kierreltiinkin 2 h ympäri kauppoja, kun odoteltiin automme vuoroa. Minun mielestäni tämä oli mukavaa leppoisaa parisuhdeaikaa. Avokin mielestä kyseessä oli ahdistava shoppailu. Mitään ei ostettu paitsi aamupuurot, yht. 3 €. Kateltiin sentään mulle pihtejä ja kaikkea sellasta hyödyllistä.

Tuomiokin koitti viimein. Se oli, että pitkän matkan ajoa ei missään nimessä suositella, jarrut kuumeni jo huoltamon pihassa pienellä testiajelulla. Nyt tiedetään, mikä osa pitää vaihtaa, ja jos jotain olen eläessä oppinut niin sen, etten enää ikinä aja paloja puhki, sillä siitä tämä kaikki alun perin lähti. Sanoi joku joskus, itsehän en näistä paljoa ymmärrä kun en ole asiasta lukenut tai mitään siihen liittyvää tehnyt. Palat silloin vaihdettiin, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja nyt sitten kävi näin. Meikäläinen tosiaan on yleensä niin ylikeskittyneessä kuplassa etten vaan tajua jotain pikku merkkivikinöitä, huomaan ne mutta ei mene tajuntaan, että NYT pitäs tehä asialle jotain eikä vasta kohta. Kiitos-adhd, tästäkin!

Vaan autotonna en voi ajaa, joten en voi ainakaan saada pahempaa tuhoa aikaan lähipäivinä.

Sit piti uskaltaa ajella hissuksiin kotiin se tunnin matka, mikä oli ehditty edetä. Jäi tuntikausien matka lusimatta, yo-lahjaksi aamulla klo 7 kaivetut pienet vaahterat antamatta. Koko ajan vilkuilin, joko jo savu nousee ja palaa koko auto. Kiva, kiva. Kotimatkalla ajoinkin epähuomiossa punaisia päin (nuolivalo, suoraan vaihtui vihreäksi mutta ei mulle). Kotiin saavuttuamme naapuri vihjaisi, että kannattaa ehkä ohitella nuo kuopat tässä hiekkatiellä hitaammin ja paremmin, kun nämä auton osat on nimittäin kuluvia osia ja omalla ajolla voi niihin paljonkin vaikuttaa. Jeepjep. Enpä vissiin tiennykkään.

Toiseksi ja kolmanneksi olen oppinut (monesti, koska aina kun opin, unohdan) että väsyneenä ja/tai nälkäisenä ei ajeta autoa.

Ajotaito muuten kuuluu niihin harvoihin osaamisalueisiini, joista olen avokilta joskus saanut kehuja. Vissiin sitten olen useammin järkevä ja ylifokusoitunut ja tajunnut ajaa lähinnä syöneenä ja nukkuneena.

Huoh.

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois. Kyllä se Strömsökin kävisi. Pääsisköhän sinne peukalokyydillä?

perjantai 2. kesäkuuta 2017

...ja kun jotain teen, on siitä syyllinen olo!

Niin! Miettikää sitä!

Saamattomuutta taitaakin aiheuttaa yllättävän usein syyllisyys. Yleensä saan aikaiseksi kirjoittaa rästissä kuukausia olleita työviestejä tai työblogikirjoituksia juuri silloin, kun pitäisi olla panostamassa yhteishenkeen jonkin kotihomman parissa. Nytkin minun pitäisi olla pakkaamassa, että päästäisiin aamulla kuudelta lähtemään reissuun suunnitellusti. Pakkaamiselle hyviä yhteishenkisiä vaihtoehtoja olisivat myös kodin tai pihan siivous. Niin tässä sitten kävi, että syyllisyys vei voiton ja jätin työkirjoitukseni kesken. Tulin blogiin, eikä minulla tästä ole yhtään syyllinen olo, vaikka tämäkin on reissuun valmistautumisesta pois. Kumma homma!  Harmittelen tietysti hieman, että tässä yksin vain koneella nyhvään kun toinenkin olisi huoneessa ja sille voisi jutella, mutta ei, niin vaikeaa jaksaa muuttaa omaa toimintaansa ja olla läsnä.

Ehkä tämä tästä vielä joskus. Mutta miten?

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Tekemättömien tehtävien jaottelusta

Eilen kirjoitin tehtävänhallinnan kompastuskivistä.

Kohtana 7) mulla luki, että usein vaan ei raksuta enkä vaan tajua. Kohta 6) oli tunteet, jonka alla mainitsin priorisoinnin vaikeudet.

Priorisointia ja tuota raksuttamistakin tukevat rakenteet. Niin elämää ja ajanhallintaa muutenkin. Rakenteita en oikein rutiineista ja suunnittelusta saa, mutta tehtävien jaottelusta eri otsikoiden alle saan edes vähän rakennetta.

Näihin ongelmiin vaan niin vahvasti linkittyy se, etten osaa jaotella. Kun ei raksuta, ja kun tunteet sanovat että tämä asia tuntuu siltikin kuuluvan tuon toisen otsakkeen alle.

Otsakkeina, teemoina, mulla tällä hetkellä on yksinkertaisesti koti, opiskelu, minä ja työ. Aikoinaan jaottelin tehtäviä vaikka miten monin eri tavoin: oli kaverisuhteet, perhe, itsensä kehittäminen, terveys, arkirutiinit, kuukausittaiset tehtävät jne. Yksinkertaisuus on kuitenkin kaunista, ja noiden neljän otsakkeen alle olen pyrkinyt saamaan kaikki muut. Mikä tahansa omaan hyvinvointiini liittyvä asia on kategoriaa "minä", siis esimerkiksi piirtely, terveydenhuolto, peseytyminen, perheenjäsenteni luona vierailu. Myös kavereiden onnittelu heidän syntymäpäivinään on minä-kategoriaa, sillä linkitän senkin mielessäni minuun, omiin ihmissuhteisiini. Avomiehen auttelu ja muut yhteiset jutut sen sijaan kuuluvat kodin alle. Näiden neljän kategorian alla sitten saatan jaotella asioita eri tavoin ainakin mielessäni, systeemi on vasta kehittymässä.

Tähän väliin huomautan, että turha nyt urputtaa että miksen vaan tee. Että miksi pitää aina olla kehittämässä jotain systeemejä ja ylianalysoida kaikki. No siksi, että kaikki mahdolliset tehtävänhallintaohjeet ja esimerkiksi GTD-metodin parhaat vinkit perustuvat siihen, että osaa jotenkin jäsentää tietoa. Ilman niitä en voi tarkistaa järjestelmällisesti, olenko unohtanut jotain.

Kokeilen, ja yrityksen ja erehdyksen kautta vähitellen kehityn. Näin ainakin toivon. Aikaahan olen tähän kaikkeen kehittymiseen polttanut nelisen vuotta, vanhassa blogissa ja tässä uudessa, sietäis jo alkaa näkyä jossain!

Rakenteet minulla jatkuvasti muuttuvat ilman ulkopuolista apua, joten tuo "apuhenkilöni" on ollut avuksi siinä, että ainakin työasioita tulee hoidettua jonkin tiettyjen rakenteiden sisällä. Koti/opiskelu/minä/työ-jako on ollut siitä selkeä, että se toimii muistikirjassani ja kalenterissani, joihin voin vetää tehtäville sarakkeita tuon jaon mukaan.

Jako on siitä tärkeä asia, että se vaikuttaa ajatteluumme. Täytyisi siis paikantaa, miten itse asiassa näistä asioista ajattelen, jotta voisin jaotella kaikki tehtävät asiat ja muistaakin ne ehkä sitten paremmin, kun ajattelutapa olisi minulle luonteva. Muistiin kirjaamistakin se helpottaisi, kun ei tarvitse miettiä monimutkaisten systeemien kanssa, mihin mikäkin tekemätön tehtävä kuuluu, tai vastaavasti kaikki eivät pursuile samassa listassa.

Mua kiinnostaisi nyt kovasti tietää, jos siellä joku nyt tätä lukee, että miten te jaottelette mielessänne asiat? Onko kymmenen eri kategoriaa kuin suomalaisessa jätteen lajittelussa, vai kenties muutama isompi pääteema? Tipahtaako seulanne läpi joskus asioita systeemistä huolimatta?