lauantai 27. helmikuuta 2016

Kontrollointi ja suorittaminen pannaan

Ajottain luen Leo Babautan kirjoituksia englanninkielisestä Zen Habits -blogistaan. Ne toistavat samaa kaavaa vuodesta toiseen ja kirjoittajalla on oma lehmä ojassa, mutta silloin tällöin löydän jotain uusia ajatuksia herättävääkin kirjoitusten joukosta.

Tänään tässä mummon huoneen nojatuolissa istuessani iski tämä. Miksi yritämme kontrolloida kaikkea, kun kuitenkin vain epäonnistumme yrityksessämme? Miksemme vain yrittäisi olla tietoisemmin läsnä? Muotisana mindful nousee tuolla esiin. Mindful, mindfulness.

Niin, olla tietoisesti läsnä. Minulta se ei ainakaan onnistu. Juuri tänään oli taas puhetta perheenjäsenteni kanssa tästä päänsisäisestä sekasotkustani. Yritin selittää, miten en todellakaan ajattele, mitä olen juuri tekemässä, vaan aina jotain ihan muuta. Pääni on täynnä sanoja: ulospäinsuuntautunutta sisäistä puhetta, mutta myös junnaavia muutaman sanan "korvamatoja" etuperin ja takaperin, joskus musiikkiinkin liittyen tai jollain tietyllä rytmillä toistuen. Ja aina soi päässä joku kappale.

En kiinnitä asiaan paljoa huomiota eikä kyseessä ole sellainen elokuvan taustamusiikin tapainen soiminen, vaan monivivahteisempi kokonaisuus. Melodia voi palata mieleen yhdistyneenä paikannimikylttiin, jonka tekstin näin hetken aiemmin autolla ajaessani. Melodia tai rytmi voi vain soida omana itsenäisenä korvamatonaankin, sillä tavoin kuin korvamadot yleensä soivat. Jos nyt noin voi sanoa... Melodia painuu taka-alalle huomioni ulkopuolelle, kun ajattelen jotain muuta, mutta muistuttaa aina välillä olemassaolostaan.

Korvamadot myös vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Alkuviikosta töihin ajaessani näin auton, jonka rekisteritunnus oli YCM. Päässäni alkoi välittömästi soida YMCA. Samana päivänä mietin, miten selittäisin tätä sanojen väärinpäin kääntymistä jollekin tuttavalle, ja viittä minuuttia myöhemmin tajusin päässäni soivan Nylon Beatin biisin, jossa mainitaan "sanoja väärinpäin latasin yllättäin". Tämä tapahtui aivan täysin tiedostamatta. Pääni sisäinen hakukone toimii automaatiolla. Tänään kaupan parkkipaikalla huomasin ajatusteni jumahtaneen lauseeseen "ehkä vois käydä kävelyllä tänään, näänät ällyleväk ädyäk siov äkhe", sitten ajattelin jotain muuta, ja ajattelin, miten tätäkin jollekin selittäisin, ja tuo lause taas palasi mieleeni korvamatotyyliin, usein sanajärjestys vähän väärin tuossa väärinpäin olevassa osuudessa.

Niin. Miten tällä päällä sitten oikein pitäisi kyetä jotain ajattelemaan? Ajatteluni on joko merkityksetöntä mielessä pyörivien sieltä täältä mukaan tarttuneiden sanojen tarkkailua tai sitten oma ääneni kuivaharjoittelee päässäni keskusteluja milloin kellekin vastapuolelle. En mitenkään rakasta omaa ääntäni ja halua kuunnella sitä koko ajan, mutta siellä se vaan pälpättää. Ja niin ne soivat ne korvamadotkin, pidin niiden kuuntelusta tai en. Koskaan en harrasta sisäistä puhetta itselleni - sisäinen ääneni ei esimerkiksi hauku tai kehu minua koskaan. Pelottavaahan se olisi, jos minuuteni olisi jakautunut niin, että voisin puhua itselleni. Joku mindfulness-harjoittelu taitaisi kyllä olla paikallaan. Mitä teidän päässä pyörii vai onko siellä hiljaista ja rauhallista?

Pointtikin minulla kai oli, kun tätä kirjoitusta aloin nakuttaa... Tunnustan, että pyrin Leon mainitsemaan kontrollointiin. En kuitenkaan paikkaa toiminnanohjausyrityksilläni tunteita, yritän vain saada tehtyä valveillaoloaikana muutakin kuin istuttua tuolilla. Mielestäni en odota paljoa. Haluan elää. Tiedostan, että kontrollointiyritykseni menevät poikkeuksetta pieleen. Havaitsen, että tästä huolimatta sisäinen puheeni heittelee ilmaan passiivissa olevia ehdotuksia, siis ei edelleenkään puhu minulle, mutta laukoo ääneen totuuksia ja muistuttelee asioista: "voisi käydä kävelyllä", "pianoahan voisi soittaa", "niin, joskus tässä viikonloppunahan oli tarkoitus täydentää tehtävälistaa ja tehdä siitä tärkeimpiä asioita".

Ehkä kyseessä ovat enemmänkin sisäiset odotukset kuin kontrollointi. Vaikkei tiedostava läsnäolo (toistaiseksi) ole minulta onnistunut, voin yrittää alentaa odotuksiani. Sen sijaan, että säntäilisin ulos kävelylle vain jostakin sääilmiöstä kuten tuosta kirkkaasta auringonpaisteesta johtuen, voin aivan rauhassa istua juuri tässä. Mummo kuorsaa ja minä nautin laatuajasta kirjoittamisen ääressä. Seuraavaksi hengittelen ja havainnoin ympäristöäni ja yritän jättää omaan arvoonsa ajatukset, jotka vihjaavat, että tänään pitäisi vielä valoisan aikaan kävelyllekin ehtiä. Ei pidä. Minun ei tarvitse kiirehtiä eikä ehtiä yhtään mitään. En ole edes kolmeakymmentä, aurinkoisia helmikuisia talvipäiviä tulee vielä toisia. Matkustin tänne viettääkseni aikaa läheisteni kanssa, ja sen laatuajan saaminen olkoon ainoa vaatimukseni seuraavien päivien aikana. Terveellisen ja liikunnallisen elämäntavan suorittaminen ei kuulu tähän lomaan yhtään. Vaikka auringonvalo ja lumi tuovat minulle iloa, en aio alistua siihen, että niistäkin nauttimaan lähteminen uhkaa muuttua suorittamiseksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Piristähän päivääni kommentilla! :)