tiistai 18. heinäkuuta 2017

Typerää jääräpäisyyttä

Lueskelin blogiani. Tuntuu suorastaan typerältä, miten päädyn aina vannomaan ja lupailemaan itselleni sellaista, mitä en voi pitää. Mitä järkeä!

Uuvuttaa tämä yrittäminen. Elämästä puuttuu virtaus, luotto siihen että tämäkin roska joessani päätyisi joskus mereen asti.

Uomaan syntyy virta, kun joessa on vettä. Jokeen tulee vettä, kun sataa.

En voi vain päättää, että elämässäni olisi aina sade. En voi myöskään jääräpäisesti meloa eteenpäin ja leikkiä, että uomassa olisi vettä silloin, kun siinä ei ole.

Yrittäminen tuntuu yhtä järkevältä kuin töyrään reunalla seisoskely tyhjään uomaan syljeskellen. Että ihan vähän kun vielä tässä räin niin kyllä se siitä täyttyy ja päästään taas liikkeelle. Hyödylliseltä pitää koko ajan näyttää ja tehdä voitava, olkoonkin että se voitava on yhtä tyhjän kanssa.

Huoh.

Mikä tässä kaikessa nyt oikein mättää?! Kyllä minä tiedän, että vastaus on aivokemia, tai oikeastaan neurologia, mutta silti... Siis herranen aika, suoraan sanottuna minä olen erittäin fiksu ihminen, minun kuuluu osata selvittää tämä tekemättömien asioiden kaatopaikka elämästäni!!! Mutta ei, jos ei ole hyvä päivä niin mikään ei suju.

En voi vain päättää, että joka päivä olisin voimissani ja hajamielisyyteni yhtäkkiä katoaisi taivaan tuuliin. En voi vain päättää, että järjestelmällisesti elämäni loppuun asti tekisin tehtävälistastani aina vähintään kaksi asiaa, tai mitään muutakaan. Järjetöntä, että olen päättänyt jotain tuollaista vielä ihan viime aikoinakin. Ei sitä voi noin vain päättää! Mistä nuo tuulahdukset oikein tulevat, että voisi muka vain omalla päättäväisyydellään taikoa asiat toisiksi?

Mitä vielä voin tehdä? Tapetoida koko kodin kissankokoisilla ohjeteksteillä? Viimeksi tänään unohdin pestä aamulla hampaat, vaikka oli menoakin pankkiin asuntolainan tiimoilta.

Ehkä muiden kommenteista jotenkin hämmentyy. Noin vain budjetoit aikasi ja näin ja näin vain teet, niin kaikki sujuu. Mutta ei, enhän minä voi vetää 20 leukaakaan harjoittelematta. Jo yhden saaminen vaatisi pitkäjänteistä työtä. Opetellaan nyt siis rauhassa rutiineja ja tapoja, eikä hermostuta muiden saarnaamisesta itsekurista ja siitä sun tästä helposta kikasta. Taidot vaativat harjoittelua. Minä harjoittelen nyt tapoja, ja olen päässyt siinä jo hyvään alkuun.

En tiedä, onko tämä tapojen opettelukin vain typerää jääräpäisyyttä eikä lopulta johda mihinkään, mutta jotainhan ihmisen on voitava omaksi hyväkseen tehdä. Tai ainakin kuvitella, että olisi jotain vaikutusta elämänsä kulkuun.

lauantai 8. heinäkuuta 2017

Sähkölaskun ihmettelyä

Sähkölasku kolahti laatikkoon ja avasin sen heti käsiini saatuani. Taulukko-ohjelman laskemassa budjetissani on ollut arvauksia, sähkölaskun suuruus esimerkiksi.

Laskusta saatiinkin pieni visa aikaan. Arvuuttelin avokilta, paljonko kulutus on ollut, kolmelta kuukaudelta siis. Asutaan samaan mökkityyliin kuin edellisessäkin kämpässä, joten hän arveli edellisen omakotitalon lukemien pohjalta 600-800 kWh.

Vaan väärinpä meni! Huhti-kesäkuun kulutus oli 223,23 kWh, kulutuksen ja siirron hinta yhteensä 68 €. Budjetti-excel sai nyt tarkemman lukeman, jonka kirjoitin lokakuulle.

Tavallisiin asioihin menee sähköä niin kuin muillakin:

- Pienlaitteita on koko ajan seinässä. Netissä ollaan paljon, joten molempien läppärit ovat päällä usein. Ja seinässä, sillä kummassakaan ei ole akkua... Budjetissa kyllä lukee akkujen hankinta.
- Kännyköistä jaetaan nettiä läppäreille, joten jomman kumman kännykkä on melkein aina latauksessa. Jos ei jaeta nettiä, niin ollaan kännykällä netissä.
- Jääkaappi löytyy, pieni pakastin samassa laitteessa.
- Pakastin löytyy. Korkeaa mallia, jossa on ovi.
- Sähköhellaa ja -uunia käytetään, ainakin näin kevät- ja kesäkausina. Hella on kylläkin vanha. Kaiken kukkuraksi se on ihan vaan töpselillä pistorasiassa eli ei sillä ihan mitä tahansa kokkauksia saa paistettua...
- Avokin sähkökitaran vahvistin on välillä päällä.
- Pöytäkone on välillä päällä.
- Avokin porat ynnä muut työkalut surisevat verstaalla toisinaan.
- Auto on talvisin lämmityksessä, mikä ei tietyti tässä kevätkesän laskussa näy.
- Joskus, kun ollaan poissa kotoa, saatetaan laittaa yksi patteri päälle, sekin talvisin.

Millä "hinnalla" tuo säästö sitten tulee?

- Arkkupakastinta ei enää ole, mahtuu vain yksi pakastimellinen marjoja talven varalle.
- Vedenkeitin jäi edelliseen kotiin.
- Mikroaaltouunia ei ole ollut vuosiin.
- Pyykkikonetta ei ole toistaiseksi ollut, sen sijaan ollaan vietetty aurinkoisina päivinä letkeää parisuhdeaikaa pyykkipadan ääressä nuotiolla. Nykyään mun lemppari kotihommista!
- Puusauna. Puuhella, leivinuuni. Jonkin verran polttopuiden tekemistä siis. Onneksi tonttia on 1,3 ha, ja jostain naapureilta saa aina välillä edullista pintalautaa tms., toisten roskat on toisten aarteita. Remontoidaan tänä kesänä, jotta nurkat ja lattia eivät vuotaisi ihan niin pahasti, ja pääsisi vähemmällä lämmityksellä.
- Tiskikone puuttuu, meinasin unohtaa mainita... Käsitiskiä vuodesta 2006 niin eipä tuita muistanut edes ajatella!

Jaa-a, enpä tiedä selittääkö yksi pakastin, yksi vedenkeitin ja pyykkikoneen puute eroa edellisen asunnon kulutukseen. Mitään muuta ei vaan selitykseksi keksitty. Eikä meillä kovin paljon pyykkiä koskaan ole syntynyt kahden hengen taloudessa, niin että sillä tilannetta selittäisi.

Niin, listasta unohtui vielä valaistus. Entisessä talossa tuli useammin käytettyä pihavaloa, mutta muuten en valaistuksestakaan keksi paljoa eroa. Nykyisessä kodissa on lähinnä loisteputkilamppuja (valitettavasti), entisessä kodissa oli toisenlaisiakin.

Tässäkin asiassa todettava, ettei säästöä varta vasten kannata lähteä toteuttamaan. Mutta mikäs siinä, että säästö tulee harrastusten ja arvojensa mukaisen elämisen sivutuotteena.

Ja kyllä, meillä on usein tiskivuori ja pyykkivuori, pula puhtaista vaatteista haittasi viime talvena välillä jopa yliopistolle menoa. Kenenkään on turha ilkkua, sillä ei me tässä mitään kenellekään yritetä todistaa. Mikään ei estä muuttamasta elintapaansa myöhemmin. Antakaa lasten leikkiä! ;)

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Vakuutuskorvauksia!

Eilen haaveilin vakuutuskorvauksista. Puhelu tuli vasta tänään, mutta homma eteni sutjakkaasti. Asiakaspalvelija linjan toisessa päässä kertoi, ettei ole mitään ongelmaa saada korvauksia takautuvasti vuoden ajalta! Pari pankkipäivää vain, ja tililläni on 790 €. Huippu juttu! Kunhan löydän kuitit lopuiltakin parilta kuukaudelta, tulee loputkin. Sen ku  käyn nettipalveluun nakuttelemassa. (Edit.: Vakuutuksessa on kyllä 10 % omavastuu, huomasin juuri papereista, mutta eipä tullut esille puhelimessa. Edit.2: Ilmeisesti vakuutusmaksuihin tulee 5 % korotus tästä hyvästä. Noh, katsotaan...)

Hyvältähän tuntuu saada rahat näin jälkikäteen. Kuin saisi rahaa ilmaiseksi, jonkin yllättävän stipendin tai palkankorotuksen. Mieltä jopa lämmittää enemmän tuo könttäsumma kuin se tieto, että jatkossa voin käyttää lääkkeitä tarvittaessa ilman, että se on rahasta kiinni. Huojentava tieto, ja hyvin tärkeä, taloudellisesti tärkeämpi kuin takautuvasti saatu raha. Kiinnittää vain huomion, kuinka jännästi ihmismieli toimii. Veronpalautukset ja muut "yllätykset" ilahduttavat vahvemmalla tunteella kuin jos olisi alun alkaen mennyt kaikki nappiin, ollut siis raha omassa käytössä ja tuottamassa.

Kuinka ollakaan, sain myös Teostoon liityttyä. Jatkuu se fiilis, että asiat voivat kääntyä parempaan päin. Vaikka olenkin nyt flunssassa, ja näitä pieniä arjen vastoinkäymisiä ja isoja ajan- ja elämänhallinnan ongelmiakin edelleen on

Tänään puhuin työ-, raha- ja sijoitusjutuista toisen siskoni kanssa. Koitin suositella rahan kasvattamista korkoa korolle -menetelmällä, mutta vielä en tainnut saada häntä vakuuttuneeksi. Mullahan korkoa korolle tulee kaluston vuokrauksen ansiosta, hyvin on toiminut tähän asti. Mitä nyt tulee välillä näitä suu säkkiä myöhen -hetkiä, kun ostan enemmän kalustoa tai eri aikaan vuodesta kuin piti... Meikäläisen talous on vähän keikkuillut sinne tänne alkuvuoden hankintasuman vuoksi. No, jospa ensi vuonna sitten viisaammin hankinnat pitkin vuotta eikä yhdellä kertaa...

Mukavaa viikonloppua! :)

torstai 6. heinäkuuta 2017

Haaveilua vakuutuskorvauksista

Vakuutusyhtiöstä soitetaan mulle tänään. Toivon kovasti, että suostuisivat korvaamaan keskittymislääkkeet. Harva asia lämmittäisi mieltä näin heinäkuun palkkasuvannossa yhtä paljon kuin tonnia hipova takautuvasti saatu korvaus.

Huipuista huipuinta olisi, jos apulaisen palkkioitakin voisi saada vakuutukseen. Mutta se ei ole ollut lääkärin määräämää apua, joten tuskin.

Tulevaisuuttakin olisi helpompi suunnitella, kun tietäisi pitääkö budjetoida lääkkeeseen vai voiko rahan laittaa muuhun. Aika iso kuukausittainen erä tuo 150 € kuitenkin, vai oliko peräti kalliimpikin. En muista, kun edellisen erän ostamisesta on jo aikaa. Kaikenlaisista lisäravinteistakin tulee kustannuksia, saisinpa niistäkin jonain päivänä korvauksia. Kuukausitasolla keskittymishommiin menee satasia.

Ja jos saisin vakuutuskorvauksia, tuntuisi, että on jotain järkeä ollut maksaa vakuutuksia kaikki nämä vuodet. Nyt lähinnää **tuttaa kaikki se raha, mitä olen yhtiölle syytänyt.

Kela muuten korvaisi käyttämäni lääkkeen, jos olisin saanut diagnoosin lapsena, ja jos kyseinen lääke olisi todettu minulle sopivaksi ennen tiettyä ikää. Laki siis turvaa, että sopivaa hoitoa voidaan jatkaa, vaikka lapsi aikuistuu. Minusta kyseessä on selvä ikäsyrjintä. Laki ei tue hoitoa, jos on sinnitellyt ongelmiensa kanssa itsekseen aikuisikään asti. Erittäin epäreilua! Ihan kuin olisi minun vikani, ihan kuin minulla olisi alaikäisenä kuulunut olla lääkärin osaaminen. Valitin tietysti Kelan päätöksestä, eipä hyödyttänyt.

Mun pitäis lisäks saada aikaiseksi kirjoittaa vammaistukihakemus. Tuntuu vaan niin kierolta. Vammainen, minäkö? Ehkä en lain silmissä, en tiedä, mutta vammaistuki on sen tuen nimi, jota voi saada vaivasta aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi, valmennusten ym., jos tuuri käy. Jos sitä saisin, voisin pystyä maksamaan avusta, voisin oppia parempaa arjenhallintaa ammattilaisen opastuksessa.

Pieni iloinen yllätys oli Gramexilta tullut kirje. Reilu 14 € korvauksia kokoonpanojeni levyttämän musiikin käytöstä eri yhteyksissä. Eipä tässä vielä mitään superjulkkiksia olla... En edes muista, miten nuo korvauksen koostuvat, montako senttiä per soittokerta, jos kappale soi radiossa tai joku muu esittää sitä lavalla. Gramex maksaa siis korvauksia muusikoille, jotka levyllä soittavat, Teosto maksaa levyn säveltäjille, sovittajille ja tuottajille. Teostoon mun pitäis liittyä, jäänyt rästiin jostain syystä.

Sellaista. Kaikenlaiseen muuhun mun budjetti sanoo että rahaa tarvittais, mutta ehkä se ois Teoston jäsenmaksu sitten seuraavaks.

keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

Malja hyppynarulle ja auttajille

Mun mielikuvissa rutiinit osaava ihminen on superyksilö, joka pystyisi halutessaan mihin vaan. Kun osaa tehdä yhden asian kertaalleen joka päivä, saa siihen liitettyä toisen jne. Niin voi alkaa kerätä pennejä säästöjensä suurentamiseksi, siivota tai tiskata yksittäisiä asioita tavara- ja tiskivuortensa selättämiseksi, opetella tavan harjoitella edes puoli minuuttia päivässä ja siten sinnikkäästi oppia vaikka mitä taitoja elämässään.

Niinpä olen yrittänyt saada elämääni edes yhden rutiinin, jonka olisin siihen ihan itse keksinyt. Toisekseen haluan oppia sinnikkyyttä: kun homma kaatuu johonkin, aloitan uudelleen!

Tämä kirjoitus kumpuaa siitä ilosta, mitä mun hyppelyrutiini mulle tuottaa. Kerään hyppyjä kuin toiset säästöjään, kohta on täynnä jo kolme tuhatta! Edes viime viikkoinen Saanalle kiipeäminen ei kaatanut rutiinia. Seuraavana päivänä nimittäin erehdyin hyppimään kiipeilyn väsyttämillä lihaksilla kylmiltään, vaurioitin jotenkin lihakseni niin että onnuin ja lyllersin monta päivää. Mutta niin vaan aloitin uudelleen!

Vihdoin tuntuu, että ihan oikeasti minulla on toivoa.

Toinen onnistumisentunne liittyy avunpyyntöihin. Pari vuotta roikkunut kirjeen kirjoittaminen tuttavalle, eläkeikäiselle amerikkalaiselle, hoitui viimein kortin lähettämisellä Kilpisjärveltä. Siskoni sanelivat melkein koko kortin, ja se oli oikeastaan meidän koko reissuporukalta, mutta minun nimeni oli siinä ensimmäisenä, ja minä sen kirjoitin. Toisekseen olen palkannut siskoni osa-aikaiseksi kesätyöntekijäksi. Tässä rahatilanteessa se ei ehkä ollut ihan fiksuinta, mutta kuitenkin tärkeää hommien hoitumisen kannalta. Yksin kun en ole saanut aikaiseksi skannausiltaa, niin siisteyttä ja paperittomuutta lähestyn sitten toisen ihmisen avustuksella paikassa, jossa vieläpä on suoraan sähköpostiin skannaava skanneri. Mukava olo, kun tietää että huomenna on työpäivä, joka pysynee raameissaan, ja jonka aikana todella taitaa tapahtua asiat, joita on ollut rästissä! Sanelumenetelmällä työblogiin kauan rästissä ollut arvostelupostaus, runsaasti vastaamattomiin viesteihin vastailuja jne.

Onhan minulla jo ollut yhteistyötä täällä blogissakin mainitun patistelija-apurini kanssa, mutta jotenkin tämä on nyt on eri asia kuitenkin. Siskoni lähestyminen juurikin näihin sanelu- ym. asioihin on hieman toinen, tyylimme ovat lähempänä toisiaan. En malta odottaa! Olen jopa innoissani suunnittelemassa hänelle omaa tehtäväkirjaa töiden seuraamiseen, bullet journal -tyyppistä. Lupaan raportoida, kuinka kävi!

P.S. Pahoittelut hankalasta kielenkäytöstä, tuntuu kuin viranomaisten kapulakieltä lukis. Mulle on aika vaikeaa olla selkeä. Täsmällinen oikea ilmaisu ei useinkaan ole se ensimmäinen mieleen tuleva juttu edes silloin, kun yritän selittää yksinkertaista asiaa. En tähän illan päälle enää jaksa käydä koko teistiä läpi sillä mielellä että suoristais sieltä kiemurat. Kiva, jos jaksoit lukea tänne asti ja ymmärsitkin jotain!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

ADHD sittenkään? No tietysti on!

Näitä keskittymishommia mielessä pyöritellessä toistuu mulla usein sama ajatus:

Entä jos kaikki onkin vain yhtä suurta erehdystä? Mitä jos testeissä kävi virhe? Jospa kaikki epäilijät ovat sittenkin oikeassa eikä minua sittenkään vaivaisi keskittymishäiriö?

ADHD-oireiden kaltaisia oireita voivat käsittääkseni aiheuttaa kilpirauhasvaivat, diabetes, univelka, masennus, alkoholinkäyttö, liika sokeri. Ties vaikka mitä syitä voi löytyä.

Useimmat pahimmista ns. isoista ADHD-sattumuksista (häsläys niin että tulee jokin pieni vamma, unohdukset, harkitsemattomat sanomiset) ovat minulle sattuneet kiireessä, väsyneenä tai verensokerin ollessa alhaalla.

Epäilyksen hetkellä muistan yleensä joitakin asioita näistä kuudesta:

1) Tutkimukset tehnyt neuropsykologi oli varma asiastaan ja sanoi minun olevan päivänselvä tapaus. Ei mitään reunaehtoja, ei lisämääreitä, ei jossitteluja. Nähnyt paljon ihmisiä, tietää mistä puhuu.

2) Herkkyydet kuuluvat tähän hommaan. Mitä sitten, jos yhden tunnin univaje yhdeltä yöltä sotkee koko elämisen, ei se nyt ole normaalia.

3) Ideoiden pulppuaminen on "meikäläisillä" kontrolloimatonta. Näkökulmia tulee toisensa perään, ja jo kertaalleen selvitetyt asiat tulee kyseenalaistettua aina uudelleen ja uudelleen. Tämä taas näyttäytyy ulospäin murehtimisena ja ylianalysointina. Kun ei se muistikaan toimi niin hyvin, että heti muistaisi perustelleensa tämän asian itselleen jo. Kolmesti. Kymmenesti.

4) Ne muut oireet. Että siellä päässä ei koskaan ole hiljaista univelattomana hyvinravittuna täydellisena päivänäkään. Että juna-asemalla on niitä muita univelkaisia, monella varmasti ADHD, ja silti minä, joka mukamas olen enemmän ADD- kuin hyperpiirteinen, olen ainoa, joka kävelee ajatuksissaan laituria ees taas ympyrää tai hytkyy paikallaan! (No, mahdollisuus näplätä älypuhelinta ajaa ehkä nyky-hypereillä muun hytkyilyn yli.) Enkä voi kieltää ettenkö olis ihan kauhea herkkis ja etenkin ennen mulla oli tapana ylireagoida helposti.

5) Geenit. Kuinka monella "normaalilla" on isoäiti, joka puhui niin paljon, että asia jatkui uloshengityksen jälkeen sisäänhengityksellä, ja oli aina myöhässä vaalitilaisuuksistaan eikä varmaankaan siksi päässyt eduskuntaan. Puhumattakaan toisen puolen suvusta, joka on täynnään temperamenttisia, herkkiä ja/tai taiteellisia setiä/tätejä/serkkuja, joilla tunteet kuumenee herkästi, keskustelu yltyy kovaääniseksi ja kärkkääksi alta aikayksikön ja kaikesta innostutaan nollasta sataan kahdessa sekunnissa.

6) Älli. A) Että kyllähän tutkimusten mukaan mulla päättelykyvyt on tasoittaneet tilannetta. Väsyneenä ja kiireessä oireita ei välttämättä pahenna yksin se, että tiedostamattomat ajatukset ja koordinaatio ja huomiokyky toimivat huonommin. Silloin myös muut oireet näkyvät paremmin, kun järjenkäyttö on heikompaa, hitaampaa kuin mulla yleensä. Silloin en minäkään onnistu paikkaamaan ja peittelemään kovin paljoa.

B) Mun vaikeudet elämän- ja tehtävänhallinnassa ja työssäjaksamisessa ja koulunkäynnissä ei vaan selity millään muulla kuin ADHD:lla. Mun muistilla ja päättelytaidoilla kuuluisi pärjätä. Lukiotaso oli vielä helppoa, ja tuo humpuukiammattikorkeakoulu missä vähän piti jotakin käydä välillä soittelemassa. Viime vuonna tenttimistäni lukion fysiikoistakin sai kyllä yhden illan lukemisella kympit olikohan kolmestakin kurssista. Yliopistossa pitäisi olla paikalla, sen lisäksi ajoissa, palauttaa laskareita aikataulussa ja osata vaihtaa ajatukset aiheesta toiseen kesken päivän, kun on ensin kaksi tuntia uppoutunut edellisen luennon aiheeseen. Illalla ei kuuluisi olla ylikierroksilla kaikesta uudesta oppimastaan ja tapaamistaan ihmisistä. Kuuluisi rauhoittua unille, jotta jaksaa saman rumban seuraavana päivänä. Olisi kyettävä meditointiin ja mindfulnessiin, osattava taltuttaa jatkuva ideoiden virta. Tiedän kymmeniä ellen satoja harjoituksia niiden opettelemiseksi, mutta ehei, ei onnistu. Niin, tuntuu mahdottomalta jo ilman, että mainitsen mitään terveellisistä elintavoista ja ihmissuhteista.

Kyllä se vaan niin on, että mulla on ihan hyvä pää, mutta sillä ei vaan ole mahdollista sopia toiselaisille päille tehtyyn systeemiin. En jaksa enää kuunnella vihjauksia siitä, etten vain olisi oppinut hyviä opiskelutapoja tai että ehkä minulle ei vain ole tullut mieleen lähteä kotoa 10 minuuttia aikaisemmin, mennä nukkumaan ajoissa ja hengittää rauhallisesti. Silloin 14 vuotta sitten, kun sain yläasteen päättötodistuksen erinomaisilla arvosanoilla ei mun aivokapasiteetti joutunut olemaan näin lujilla. Asia oli helppoa, kaiken sen vielä pystyin vastaanottamaan sillisalaattina pitkin päivää. Yliopistossa uusi asia on niin paljon isompaa ja raskaampaa, etten kerta kaikkiaan toivu edellisestä päivästä yhden yön aikana. Eikä se sinänsä ole asian vika, en minä yhtään huonommin oppiva ole kuin ennenkään, vaan sen, etten voi noin vain suunnata mun ajatuksia toisaalle sieltä edellisen asian pohtimisen syvistä pohjamudista. Ideoita edellisen luennon aiheista pulppuaa mun päähän seuraavalla luennolla enkä voi sille mitään. Sitten jotenkin siinä välissä pitäisi seurata kelloa, ettei ole tauoilla liian kauan, läikytä maitoa ruokalassa, tiputtele puhelintaan yhtenään ja tallaa toisten varpaille, kun on niin ajatuksissaan. Asioita joille en mitään voi, vaikka yritän, ja yrittämisestä väsähdän vielä enemmän. Että tee siinä illalla sitten vielä läksyt, ja ruokaa.

No niin, eiköhän asia tullut jo selväksi. Taitaa tämän kijoituksen proge-rakenteestakin aikalailla paistaa läpi, että ADHD-karvat ne on tällä koiralla.

Sanotaan nyt vielä lopuksi, kun aihe kerran yliopistoon rönsysi, että kyllä olen ihmeissäni tästä koko kuviosta. Eikö siellä nimenomaan kuuluisi olla henkilöstöä etsimässä meitä erilailla ajattelevia tyyppejä, joilla on lisäksi huimat oppimiskyvyt ja vielä kauppamiehen taitoja, tukea meitä ja valjastaa meidät käyttöön mahdollisimman varhain?

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Rahasta, työstä, elämän lyhyydestä

Entisessä blogissani kirjoitin paljon rahasta. Kirjoitin työstä. Kirjoitin rämpimisestäni tässä elämässä.

Tässä blogissa kirjoittamista rajoittaa, että tiedän tuttujeni väistämättä jonain päivänä lukevan tätä blogia. En ole salaillut. Oppilaitanikin tänne tulee löytämään. Avoimuus on hyvästä, mutta avoimuus tuo minulle syyllisen olon.

Raha pilaa niin helposti kaiken. En halua liittää yhteen antoisaa työtäni, joka teen työn itsensä vuoksi, ja tuntipalkkatietojani. Sijoituskuvioistani olen ylpeä, mutta tapani sijoittaa vuokrakalustoon on kyseenalaisen tuntuinen. Siinäkin kun tasapainottelen auttamisen ja kannattavuuden kanssa. Aikamoista taiteilua.

Suomalaiset vielä ovat niin katkeraa kansaa, että kaikesta varmasti löydettäisiin jotakin sanomista. Kommentteja en sinänsä pelkää, mutta väärinkäsityksiä. Katkerat ovat erinomaisia käsittämään väärin.

Verotus on asia, joka hiertää jatkuvasti omassa ajattelussani. Toistaiseksi kasvatan yritykseni toimintaa niin rankalla kädellä, että verotettavaa tuloa ei juuri jää, poistot kun verotuksessa jakautuvat usealle vuodelle ja ovat vuosi vuodelta suuremmat, kun minulla on vuosi vuodelta varaa sijoittaa enemmän.

Vaikka nostan rahaa elämiseen, jää yritykseeni sitä myös. Yritykseni on ikään kuin minulle velkaa, koska hankin palkallani kalustoa enkä kuluta niin paljoa turhuuksiin. Palkkani ei siis mene itselleni vaan yritykselleni. Mutkikasta, mutta silti niin suoraviivaista!

Tavallisestihan ihminen ottaisi itselleen palkkaa ja huvittelisi sillä. Minun iloni sattuvat olemaan asioissa, joista kaikista keksisin helposti uuden tulonlähteen. Toisekseen minua ei yleensä paljoa muuta huvita hankkiakaan kuin kalustoa yritykselleni. No joo, on minulla pitkä ostoshaavelista Wunderlist-sovelluksessa. Sieltä löytyy niin harrastuksiin kuin kodin laittamiseenkin liittyviä asioita. (Hillitsee muuten ostoksia hyvin tuollaisen listan pito!)

Asiaan! Tarkoitus oli kirjoittaa säästämisestä ja työnteosta.

Minun elämäni on lyhyt, mutta tavoitteeni suuria. Luen inspiroituneena toisten kirjoituksia raha-aiheista ja lasken, koska minulla viimein olisi vuokrattavaa kalustoa kuusinumeroisella summalla. Samaan aikaan minun kuitenkin pitäisi säästää remonttiin. Mietin jopa työni kannalta tärkeästä autosta luopumista, jotta rahaa jäisi enemmän säästöön. Entäpä jos palaisin tavalliseen täysipäiväiseen työelämään ihan vain kuukaudeksi? Tai pariksi? Menisihän siinä samalla vuosikin... tai pari...

Ei-ei-ei! Jarrua, jarrua, ja syvä hengitys!

Päätavoitteeni, mistä kaikki lähti, oli vapaus. Halusin voida olla eläkkeellä nyt enkä vasta vanhana ja raihnaisena! Tiedän, että voin kasvattaa yritykseni omaisuuden huimiin lukemiin, ja melko pian. Eikö jokin kuusinumeroinen luku kuitenkin riittäisi? Muutama vuosi, ja kuukausipalkka, jonka siitä prosenttituottona saa, on jo ihan mukava.

Sitä paitsi, enhän minä edes pysty normaaleihin päivätöihin, kiitos ADHDn, onhan se jo nähty! Pystyn, mutta kaikkien muiden elämän osa-alueiden kustannuksella, esimerkiksi terveyden ja ihmissuhteiden. Jokainen asian kanssa painiskellut tietää, että siihen asiaan ei paljoa voi itse vaikuttaa.

Jos liikaa kasvattaa, joutuu palkkaamaan jonkun asioita hoitamaan, ja sitten vasta väärältä tuntuisikin ansaita, kun toinen tekee kaikki työt!

Tiedän, että jostain saisin lainan, jos vielä aiempiakin suunnitelmiani suuremmat kentät kiinnostaisivat Suomessa ja ulkomailla. Maksaisin sen ajallaan takaisin, ja minusta tulisi rikas. Mutta miksi? Kenelle minun pitää todistaa ja mitä? Katsokaa, olen paras, jee! No entä sitten? Olisinko onnellinen, jos vastuullani olisi valtava yritys työntekijöineen, asiakkaita niin paljon, että henkilökohtaisuus katoaa? En voisi enää allekirjoittaa kaikkea, mitä yrityksessäni tapahtuisi, sillä en tietäisi kaikkea.

Myyminenkin olisi mahdottomuus. Liian monta kertaa on nähty, miten yritys ei enää toimi alkuperäisen omistajan arvojen mukaan, kun se on uuden omistajan ohjauksessa ja ehkäpä pörssissäkin.

Ei, en olisi onnellinen. Minun yritykseni on minun, ja sen tehtävä on pitää minut onnellisena. Vaihtoehtoiskustannuksena menee verorahoja, ja valtiolta upea start-up, jolla brassailla.  Minun ei tarvitse olla priimus yrittämisessä. Olisi typeryyttä unohtaa alkuperäinen oma haaveensa, joka oli pieni mutta kaunis.

Minun on keskityttävä miettimään, millainen tämän päivän on oltava, millainen huomisen, jokaisen päivän. Voinko elää mukavaa, löysää arkea, jos jahtaan numeroita? Ei, en voi. Rahastressittömän elämän saavuttamiseksi ei enää paljoa tarvita. Kun sen olen saavuttanut, tällä hitaalla ja elämästä nautiskelevalla tahdilla, voin alkaa vielä tarkemmin miettiä, miten aikani käytän. Eli haluanko "eläkkeellä" edelleen tehdä opetustyötä, haluanko keikkailla ja tehdä levyjä, vai kutoisko vaan sukkaa ja kirjottas aamuneljältä blogiin.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

lauantai 3. kesäkuuta 2017

Aavan meren tuolla puolen jossakin on Strömsö

...sano Aku Ankka, kun reissuun lähti. Tai yritti lähteä.

Arvatkaa, oltiinko muuten liikkeellä klo 6. No ei oltu. Pisteet kuitenkin itselleni siitä, että jaksoin vielä illalla pakata ja valmistella lähtöä blogiin valitettuani.

Kun lopulta klo 8 päästiin matkaan, kuumeni jarrut. Oltiin jo edetty hyvän matkaa kotoa ennen kuin tajuttiin. Epätoivo meinas iskeä, missä nyt muka ois viikonloppuna mikään paikka auki! Itsehän tyhmänrohkeana, kiitos univelan väsyttämien adhd-aivojeni, olisin vaan ajellut menemään vastoin parempaa tietoani. Mitäs sitä nyt, muutama sata kilometriä, onhan sitä ennenkin ajeltu puoli Suomea, vaikka vähän vikisee ja kuumottaa! (Kyllä, siis mä olen oikeasti juurikin näin typerä. Eli en oikeasti ole, mutta mun pää nyt vaan usein ei toimi hoksottimien "oikean" tason mukaan.) Onneksi oli viisaampaa seuraa, joka puhui järkeä ja googlaili pikakorjaamoja.

Uskomatonta, löytyi paikka joka oli lauantaisin auki! Kurvattiin pihaan, jätettiin avaimet tiskiin ja mentiin aamupalalle. Sitten kierreltiinkin 2 h ympäri kauppoja, kun odoteltiin automme vuoroa. Minun mielestäni tämä oli mukavaa leppoisaa parisuhdeaikaa. Avokin mielestä kyseessä oli ahdistava shoppailu. Mitään ei ostettu paitsi aamupuurot, yht. 3 €. Kateltiin sentään mulle pihtejä ja kaikkea sellasta hyödyllistä.

Tuomiokin koitti viimein. Se oli, että pitkän matkan ajoa ei missään nimessä suositella, jarrut kuumeni jo huoltamon pihassa pienellä testiajelulla. Nyt tiedetään, mikä osa pitää vaihtaa, ja jos jotain olen eläessä oppinut niin sen, etten enää ikinä aja paloja puhki, sillä siitä tämä kaikki alun perin lähti. Sanoi joku joskus, itsehän en näistä paljoa ymmärrä kun en ole asiasta lukenut tai mitään siihen liittyvää tehnyt. Palat silloin vaihdettiin, mutta vahinko oli jo tapahtunut ja nyt sitten kävi näin. Meikäläinen tosiaan on yleensä niin ylikeskittyneessä kuplassa etten vaan tajua jotain pikku merkkivikinöitä, huomaan ne mutta ei mene tajuntaan, että NYT pitäs tehä asialle jotain eikä vasta kohta. Kiitos-adhd, tästäkin!

Vaan autotonna en voi ajaa, joten en voi ainakaan saada pahempaa tuhoa aikaan lähipäivinä.

Sit piti uskaltaa ajella hissuksiin kotiin se tunnin matka, mikä oli ehditty edetä. Jäi tuntikausien matka lusimatta, yo-lahjaksi aamulla klo 7 kaivetut pienet vaahterat antamatta. Koko ajan vilkuilin, joko jo savu nousee ja palaa koko auto. Kiva, kiva. Kotimatkalla ajoinkin epähuomiossa punaisia päin (nuolivalo, suoraan vaihtui vihreäksi mutta ei mulle). Kotiin saavuttuamme naapuri vihjaisi, että kannattaa ehkä ohitella nuo kuopat tässä hiekkatiellä hitaammin ja paremmin, kun nämä auton osat on nimittäin kuluvia osia ja omalla ajolla voi niihin paljonkin vaikuttaa. Jeepjep. Enpä vissiin tiennykkään.

Toiseksi ja kolmanneksi olen oppinut (monesti, koska aina kun opin, unohdan) että väsyneenä ja/tai nälkäisenä ei ajeta autoa.

Ajotaito muuten kuuluu niihin harvoihin osaamisalueisiini, joista olen avokilta joskus saanut kehuja. Vissiin sitten olen useammin järkevä ja ylifokusoitunut ja tajunnut ajaa lähinnä syöneenä ja nukkuneena.

Huoh.

Oi jospa kerran sinne satumaahan käydä vois, niin sieltä koskaan lähtisi en linnun lailla pois. Kyllä se Strömsökin kävisi. Pääsisköhän sinne peukalokyydillä?

perjantai 2. kesäkuuta 2017

...ja kun jotain teen, on siitä syyllinen olo!

Niin! Miettikää sitä!

Saamattomuutta taitaakin aiheuttaa yllättävän usein syyllisyys. Yleensä saan aikaiseksi kirjoittaa rästissä kuukausia olleita työviestejä tai työblogikirjoituksia juuri silloin, kun pitäisi olla panostamassa yhteishenkeen jonkin kotihomman parissa. Nytkin minun pitäisi olla pakkaamassa, että päästäisiin aamulla kuudelta lähtemään reissuun suunnitellusti. Pakkaamiselle hyviä yhteishenkisiä vaihtoehtoja olisivat myös kodin tai pihan siivous. Niin tässä sitten kävi, että syyllisyys vei voiton ja jätin työkirjoitukseni kesken. Tulin blogiin, eikä minulla tästä ole yhtään syyllinen olo, vaikka tämäkin on reissuun valmistautumisesta pois. Kumma homma!  Harmittelen tietysti hieman, että tässä yksin vain koneella nyhvään kun toinenkin olisi huoneessa ja sille voisi jutella, mutta ei, niin vaikeaa jaksaa muuttaa omaa toimintaansa ja olla läsnä.

Ehkä tämä tästä vielä joskus. Mutta miten?

sunnuntai 28. toukokuuta 2017

Tekemättömien tehtävien jaottelusta

Eilen kirjoitin tehtävänhallinnan kompastuskivistä.

Kohtana 7) mulla luki, että usein vaan ei raksuta enkä vaan tajua. Kohta 6) oli tunteet, jonka alla mainitsin priorisoinnin vaikeudet.

Priorisointia ja tuota raksuttamistakin tukevat rakenteet. Niin elämää ja ajanhallintaa muutenkin. Rakenteita en oikein rutiineista ja suunnittelusta saa, mutta tehtävien jaottelusta eri otsikoiden alle saan edes vähän rakennetta.

Näihin ongelmiin vaan niin vahvasti linkittyy se, etten osaa jaotella. Kun ei raksuta, ja kun tunteet sanovat että tämä asia tuntuu siltikin kuuluvan tuon toisen otsakkeen alle.

Otsakkeina, teemoina, mulla tällä hetkellä on yksinkertaisesti koti, opiskelu, minä ja työ. Aikoinaan jaottelin tehtäviä vaikka miten monin eri tavoin: oli kaverisuhteet, perhe, itsensä kehittäminen, terveys, arkirutiinit, kuukausittaiset tehtävät jne. Yksinkertaisuus on kuitenkin kaunista, ja noiden neljän otsakkeen alle olen pyrkinyt saamaan kaikki muut. Mikä tahansa omaan hyvinvointiini liittyvä asia on kategoriaa "minä", siis esimerkiksi piirtely, terveydenhuolto, peseytyminen, perheenjäsenteni luona vierailu. Myös kavereiden onnittelu heidän syntymäpäivinään on minä-kategoriaa, sillä linkitän senkin mielessäni minuun, omiin ihmissuhteisiini. Avomiehen auttelu ja muut yhteiset jutut sen sijaan kuuluvat kodin alle. Näiden neljän kategorian alla sitten saatan jaotella asioita eri tavoin ainakin mielessäni, systeemi on vasta kehittymässä.

Tähän väliin huomautan, että turha nyt urputtaa että miksen vaan tee. Että miksi pitää aina olla kehittämässä jotain systeemejä ja ylianalysoida kaikki. No siksi, että kaikki mahdolliset tehtävänhallintaohjeet ja esimerkiksi GTD-metodin parhaat vinkit perustuvat siihen, että osaa jotenkin jäsentää tietoa. Ilman niitä en voi tarkistaa järjestelmällisesti, olenko unohtanut jotain.

Kokeilen, ja yrityksen ja erehdyksen kautta vähitellen kehityn. Näin ainakin toivon. Aikaahan olen tähän kaikkeen kehittymiseen polttanut nelisen vuotta, vanhassa blogissa ja tässä uudessa, sietäis jo alkaa näkyä jossain!

Rakenteet minulla jatkuvasti muuttuvat ilman ulkopuolista apua, joten tuo "apuhenkilöni" on ollut avuksi siinä, että ainakin työasioita tulee hoidettua jonkin tiettyjen rakenteiden sisällä. Koti/opiskelu/minä/työ-jako on ollut siitä selkeä, että se toimii muistikirjassani ja kalenterissani, joihin voin vetää tehtäville sarakkeita tuon jaon mukaan.

Jako on siitä tärkeä asia, että se vaikuttaa ajatteluumme. Täytyisi siis paikantaa, miten itse asiassa näistä asioista ajattelen, jotta voisin jaotella kaikki tehtävät asiat ja muistaakin ne ehkä sitten paremmin, kun ajattelutapa olisi minulle luonteva. Muistiin kirjaamistakin se helpottaisi, kun ei tarvitse miettiä monimutkaisten systeemien kanssa, mihin mikäkin tekemätön tehtävä kuuluu, tai vastaavasti kaikki eivät pursuile samassa listassa.

Mua kiinnostaisi nyt kovasti tietää, jos siellä joku nyt tätä lukee, että miten te jaottelette mielessänne asiat? Onko kymmenen eri kategoriaa kuin suomalaisessa jätteen lajittelussa, vai kenties muutama isompi pääteema? Tipahtaako seulanne läpi joskus asioita systeemistä huolimatta?

lauantai 27. toukokuuta 2017

Tehtävänhallinnan kompastuskivet

Tehtävänhallinta pyörii mielessäni edelleen paljon. Katselen ties minkälaisia planner-, bullet journal- ja budjetointivideoita inspiraatioksi, välillä ihan päivät pitkät. Voimaa niistä saa, ja ideoita, ja alkaa oma kynäkin sauhuta. Tulee heti olo, että kyllä tämä tästä vielä jonain päivänä.

Tällä hetkellä mulla ihan oikeasti onkin aika hyvä tilanne järjestelmien suhteen. On kalenteri, on tehtävälistoja, joita jopa katsonkin, ja on henkilö, joka käy kotonani katsomassa, että kirjoitan asiakkaille laskut ja teen muut työtehtäväni. Tosin rahaa siihen menee, kun hänelle maksan, mutta onneksi vihdoin viimein on joku.

Varsinaisen aikaansaamisen kanssa taistelen edelleen. Ongelmakohdat aikalailla kiteytyy seuraaviin:

1) Muisti. Kerta kaikkiaan en vaan muista...
...että mulla oli jo tästä aiheesta muistilista
...mihin ihmeeseen viimeksi laitoin tämän aihepiirin ideoita muistiin
...että joka sunnuntai piti tehdä se seuraavan viikon suunnittelu
...että tänään on lauantai eikä sunnuntai
...että kolmen suuren laskun lisäksi tulossa on vielä ne toisetkin kolme (vaikka asia lukee muistilapuilla ja kalenterissakin)
...että juuri päätin tehdä asiaa a) enkä b)
...että ai oho, olinkin kirjoittanut tämän nuotin nuotinnosohjelmalla jo edelliselle oppilaalle, ja näköjään sitä edellisellekin.
Ja niin edelleen.

2) Positiivinen luonteenlaatu.
"Voihan tämän tehdä huomennakin!"
"Ei tämä nyt niin vakavaa ole!"
"Juu, tietysti voin auttaa, ei minulla tässä nyt mitään niin kiireellistä ollut kesken..."
"Ilman muuta onnistuu, ei minulla niin hirveästi vielä ollutkaan mitään huomisella..."
"No mikäpä ei, minä tässä juuri olinkin sellaista hankkimassa, rahaa kyllä piti säästää tuohon kaivon putsaukseen, mutta senhän ehtii ens kuussakin säästää..."
"Noh, näitä sattuu, elämä on. Mieluummin ajattelen sitä kultareunusta!"

Ja niin edelleen. Että ikinä en kyllä pahemmin kärsi ja harmittele, suutu itselleni tms. Mutta kuinka oppia välttämään ikäviä asioita, jos niistä ei koskaan tule todella paha mieli? Kaikki tasoitellaan ja pehmustetaan, joten mistään ei jää vahvaa tunnekokemusta eikä oppimista siten tapahdu. Toisaalta taas tuo jouston jouston jouston jousto aiheuttaa aivan älyttömän stressin. Etenkin, kun aivan mahdottomia tilanteita pääsee syntymään, kun tämän positiivisuuden ja jouston yhdistää noihin huonoon muistiin liittyviin asioihin.

3) Uni.
Minä. Vain. Kerta. Kaikkiaan. En. Herää. Päivän tunnit eivät riitä!

4) Vakuuttavuus.
Kun vihdoin onnistun saamaan apua, karistan sen helposti. Olen nimittäin hemmetin hyvä argumentoimaan, ja silloin kun itsekin uskon sanottavani, menee se helposti läpi. Etenkin kun olen tuolla kuuluisalla positiivisella tuulella, minkä lisäksi en muista, kuinka tärkeää oli sanoa "ei", ja että oikeasti olen jo täyttänyt aikatauluni. Miten monesti mun onkaan pitänyt sanoa läheisille, että mua ei saa uskoa! Ja tuolle apuhenkilölleni. Että älä nyt ihmeessä usko, että tänään teen tuon jutun 5 min sen jälkeen kun olet lähtenyt! Ei niin tule käymään, vaikka lupaushetkellä olisin siitä 100% varma!

5) Ajan hahmottamisen ongelmat, etenkin päällekkäisiin tehtäviin liittyen. Suomeksi sanottuna en tajua, että nyt ihan oikeasti on nyt. Jos en heti tee, niin en myöhemminkään, kun silloin on joku hätätilanne kuitenkin tehtävänä. Vaatii toisen henkilön viereen, että uskon tänään tähän kellonaikaan olevan juuri tämän homman aika. Yksin en onnistu, vaikka kaksin ollessa tekisinkin yksin ja vaikuttaisin itsenäiseltä. Tähän kun yhdistetään tuo positiivisuus ja vakuuttavuus, niin ollaankin jo ongelmissa...

6) Tunteet.
Menen vahvasti tunteella. Kun tuntuu siltä, että uusi muistilista/kalenteri/systeemi on innostava, hyppään siihen ja unohdan vanhan. Tai sompailen sen seitsemän systeemin välillä. Uutuudenviehätys, mikä ihana tunne!

Toisekseen ikävät tunteet eri tehtäviin liittyen ovat kyllä iso juttu. Vaikka olen ihan fiksu niin en kaikista keinoistani huolimatta ole esimerkiksi tänään onnistunut hoitamaan sitä päivän hankalinta hommaa, kun siihen ikävien tunteiden lisäksi liittyy vielä epäselvyyksiä toteutustavoissa. (Siis kyseessä niinkin vaikea asia kuin päättää oppilaalle uusi kappale, tehdä tai etsiä siihen nuotti, ja sitten lähettää se ohjeiden kera sähköpostilla. En vaan hahmota tätä tilannetta nyt yhtään, enkä keksi mikä mättää...)

Kolmanneksi tunteisiin liittyy priorisointi. Aikaansaaminen edellyttää priorisoinnin taitoa. Olen siinä alkeistasolla. Tätäkin on niin vaikea kuvata... Jos siis minulla on 250 lykkääntynyttä projektia, ne yleensä tuntuvat tunnetasolla kaikki yhtä tärkeiltä, mistä syystä en onnistu pysymään päätöksessäni siitä, mitä projekteja tänään / tällä viikolla / tässä kuussa edistän.

Niin, ja sitten tähän tunneasiaan vielä yhdistetään tuo välttelyä vahvistava positiivisuuden kierre, että kyllä lähempänä puoltayötä on ihan yhtä ok tehdä asia kuin nyt. Muistista puhumattakaan, en muista a) parhaita tunteentaklauskikkojani enkä b) mihin olen ne koonnut.

7) Ihan vaan se, ettei yksinkertaisesti raksuta. En pysähdy miettimään. Saati että osaisin miettiä! Täysi mindfulnessin puute. Saman asian voisin kuvata sadalla eri tavalla... Voi olla, että joku asia vain työntyy eteenpäin enkä ollenkaan tajua, että se on tipahtamassa koko päivän rajan yli seuraavan vuorokauden puolelle. En tunnista tilannetta ja hoksaa, että tähän juttuun niitä kuuluisia kikkoja voisi käyttää, että juuri nyt olisi hetkeni kehittyä tehtävieni hallitsijana.

8) Kaaoksen määrä. Tekemättömiä asioita on tässä 30 vuoden varrella kertynyt sellainen määrä, ettei niitä yhdellä "istu alas ja kirjoita muistiin tekemättömät asiat ja sen jälkeen kirjoita kalenteriisi niille aika" -sessiolla edes muisteta saati saada kaapattua.

Siinäpä niitä. Täydennän (4), kun muistan (1) lisää näitä kulmakiviä, joihin kompastelen. Ellen sitten ole niin positiivisella (2) tuulella, että ajattelen muistavani ne ilman kirjoittamistakin. Luultavasti kuitenkin nukun (3) sillä ajalla, jolla päivän hommat kuuluisi tehdä, joten en ehdi (5) missään välissä kirjoittamaan koko blogia. Voi myös olla, että ahdistun näiden eri näkökulmien määrästä (8) enkä osaa jäsentää (7) niitä, jäsentäminenhän on yksi priorisoinnin muoto ja liittyy siihen, mitkä yksityiskohdat meistä tuntuvat (6) kuuluvan yhden sanan alle.

Rentouttavaa viikonloppua! :)

sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

ADHD - pienemmät aivot

Törmäsin uuteen tutkimukseen, jonka mukaan ADHD-ihmisten aivot ovat pienemmät kuin muiden, minkä lisäksi tietyt aivoalueet ovat tavisten vastaavia alueita pienemmät. Alkuperäinen juttu löytyy Medical News Today -sivulta, mistä voit käydä etsimässä taustatiedot tutkimuksen tekijöistä ja rahoituksesta yms.

Vapaa tiivistelmä ja suomennos.

Tutkimus on suurin laatuaan. Tutkittavista ihmisistä 1713 oli ADHD-diagnosoituja ja 1529 neurologisesti normaaleja. Iältään tutkittavat olivat 4-63 vuotta.

Osa diagnosoiduista oli käyttänyt lääkkeitä, esim. Ritalinia, mutta sen ei havaittu vaikuttaneen aivojen kokoon ja siten tuloksiin. Tutkimuksessa aivoja mitattiin MRI-skannauksella.

Erot neurologisesti normaaleihin aivoihin ovat hyvin pieniä, mutta ne oli mahdollista havaita, koska tutkittavien joukko oli niin suuri.

Tiedetään, että ADHD vaikuttaa seitsemään aivoalueeseen, joista kahden (pallidum, talamus) kokoon ei lukemassani englanninkielisessä jutussa viitattu.
Viiden aivoalueen kerrottiin olevan pienempiä ADHD-aivoissa kuin muissa: 1) nucleus caudatus eli häntätumake, 2) putamen eli aivokuorukka, 3) nucleus accumbens, 4) amugdala ja 5) hippokampus.

Amygdala vaikuttaa tunteiden kontrollointiin, nucleus accumbens on osa aivojen palkitsemisjärjestelmää, ja hippokampus liittyy motivaatioon ja tunteisiin.

Havaittiin, että ADHD-ihmisten aivot ovat yleisestikin pienemmät kuin muiden.

Näiden tutkijoiden mukaan ADHD:ssa on kyse viivästyneestä kehityksestä tietyissä aivojen osissa. Koko-ero oli nimittäin suurempi lapsilla kuin aikuisilla. On tarvetta tutkimukselle, miten ADHD-aivot voivat muuttuvat iän myötä, sillä sitä ei tässä tutkimuksessa selvitetty.

Tutkimustulokset vahvistavat, että ADHD ei liity huonoon kasvatukseen vaan siinä on kyse aivojen häiriöstä.

...

Edit.: Näköjään tämä olikin jo ihan vanha juttu, Iltalehti ja MTV:kin jo kuukausi pari sitten aiheesta kirjoittivat.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Keskittymisestä, lääkkeestä, ajallaan olemisesta, bloggauksesta

Aika paljon mun mielentilasta kertoo, pystynkö kirjottamaan blogitekstin vai en. Tarkemmin sanottuna keskittymisestä.

Jos on oikein vaikea keskittyä, en saa edes aihetta valittua vaihtoehtojen joukosta. Ajatukset pompahtaa seuraavaan heti, kun ensimmäisestä ideasta ei löydykään heti ensimmäisiä sanoja. Ei se mitään tyhjän paperin kammoa ole, se on vaan täydellistä ajatusten hajalleen lävähtämistä, mistään ei kerta kaikkiaan saa kiinni. Usein käy niin, että innoissani kirjaudun sisään aikeissa "kirjoittaa jotain", mutta mitä tuo jotain on, ei vain kiteydy. Ei, vaikka luonnoksissa olisi monta tekstiä aloitettuna eri aiheista. Tänäänkin oli vaikeuksia, mutta näin minä näköjään tässä kirjoitan kuitenkin, ja vieläpä edes jossain määrin rajatusta aiheesta, jes!

Usein tekstejä syntyy impulsiivisesti. Eli ilman keskittymislääkettä kirjoitan useammin, pidemmin, ehkä epäselvemminkin. Nauratti oikein, kun tajusin, että mulla oli ollut tahaton blogitauko. Syynä oli ollut keskittymislääke - en tullut harhautuneeksi kesken muiden hommien Bloggeriin enkä varmaankaan kaivannut elämään samanlaista piristystä vaikeuden hetkellä, kuin mitä blogiin kirjoittaminen minulle on. Toisaalta lääkkeen käyttö haittasi välillä joidenkin sellaisten hommien hoitumista, jotka tavallisesti ilman sitä osaan aloittaa impulsiivisuuden ansiosta, sillä se vähensi impulsiivisuutta. Kummallista. Kuitenkin aloitteettomuus on ongelma, jota lääke paransi silloin, kun on kyse asioista joita ei meinaa huvittaa tehdä tai joissa jaksaminen tuntuu tulevan vastaan jo heti kättelyssä.

Nyt siis olen ilman lääkettä, ja ollut ilman jostain tuolta tammikuulta asti. En muista ihan tarkkaan.

Kirjoitan lääkkeestä nyt, koska oon kärsinyt tavallista suuremmasta voimattomuudesta. Muistin, että tällaistahan se aina ennen oli. Samalla mietin, voiko lääkkeen täydellinen poistuminen kehosta kestää sen yli 2 kk, vai johtuuko tämä jostain muusta. Monesti oon valvonut liikaa tai nukkunut liikaa, kyllähän siitä ihminen rasittuu. Esimerkiksi toissa viikolla äänittelin yötä myöten musiikkeja yhtä projektia varten, ja tälläkin viikolla luin tenttiin yhden yön niin, että nukuin vain kaksi tuntia.

Mulla univelka tuntuu eniten vasta seuraavana päivänä, siis siinä vaiheessa, kun olen jo yhden yön hyvin nukkunut. Edellisten kolmen yön unet ovat menneet kutakuinkin näin: 2 h, 8,5 h ja nyt 12 h. Eilen olin aivan naatti, en meinannut sohvalta päästä ylös. Tänään on olo, että melkein ehkä pystyisinkin johonkin. Että onko syynä valvominen vai aivojen ylirasitus tenttiin lukemisesta, liikunnan puute, hieman epäsäännöllinen syöminen... On niin vaikea tietää! Enkä halua uppoutua ylianalysointiin! Yritän sentään parhaani mukaan liikkua, ja koitan laittaa syömisen ja levon kaiken edelle. En stressaa ruoan hinnasta paljoa, voi olla valmisruokaakin kunhan syön. Tarkoitus on sentään tänään lähteä kävelylle, eilen se jäi vain aikomukseksi. Fysioterapeutin antamia hengästyttäviä harjoituksia olen jo tehnyt tänään.

Vireystila on kyllä todella tärkeä asia. Tärkeimpiä ehkä. Toimintakyky laskee entisestään, jos ei ol voimia tehdä mitään toimia eikä ylläpitää hyvinvointiaan. Yritän jatkuvasti luoda uusia ajatusmalleja, jotta elämänlaatuni ei ainakaan laskisi, oppisin olemaan ajoissa jne.

Tällaisia mielikuvia mulla on tällä hetkellä käytössä, ja ne on hieman auttaneet:

"Saavu ja lähde ajoissa" -korttipeli. Optimisti-minä ajattelisi, että kyllähän minä nyt ehdin kun ajoaika on 45 min ja siihen, kun pitää olla tapaamisessa, on 45 min. No, enpä ehdi. Sillä "ajamisen korttipakasta" ei tule pelkkiä haluamiani pelikortteja, koska pakka sekoitetaan joka välissä ja sieltä tulee kortteja sattumalta. Ajomatkaa sekoittavat ainakin seuraavat ongelmiin liittyvät kortit, jos niitä pakasta tulee: a) keli b) parkkipaikka c) ratsia d) tankkaus e) työpuhelu f) roudaus ja kävely kummassakin päässä g) tuttavat/juttelu h) avomies/ei voi kiirehtiä niin kuin yleensä i) unohdus (jokin esine, syöminen tms.)

Tietysti minä nämä asiat aina olen tiennyt. Mutta kerta kaikkiaan en ole kyennyt ymmärtämään, miten paljon ajallaan olemiseen vaikuttavia asioita elämässä tosiaan on. Vain korttipakkaa ajattelemalla käsitän, kuinka paljon on sattuman varassa ja minun kontrollini ulkopuolella. Ja kuinka paljon on noita minun ominaisuuksieni aiheuttamia myöhästymistä edistäviä juttuja, kuten että täytyy tankata tai ostaa eväitä kesken matkan, koska kerta kaikkiaan en vain ole muistanut sellaisia asioita ennen lähtöä. Tunnepuolella jopa hieman suututtaa tajuta, etten voi selitellä itselleni ehtiväni ajoissa lähtemällä hieman myöhemmin. On vain hyväksyttävä ja tajuttava se, että korttipakasta lähes väistämättä tulee vedettyä joku noista em. asioista. Saatuma on yksi roolihahmo elämässäni, pieni kiusantekijä.

"Aika on musiikkia" -metodi. Kuuntelen autossa musiikkia, jos ajan yksin. Mulla on tällä hetkellä vain yksi levy autossa. Kuuntelen vain muutamaa lempparibiisiäni. Näin opin puoliksi vahingossa, että kotini ja vanhempieni talon välinen matka on 6 x raita kuus tai 3 x raita neljä.

Sama homma kuin edellä. Tietysti minä tiedän, että ajomatka on tietyllä vauhdilla tietyn kestoinen. Määrättömiä ei voi kaahata mutkaisilla teillä, joilla liikkuu lapsia. Turvallisuus ennen kaikkea. Vaikka nämä kylätiet olisivatkin joku rallirata, niin määrättömästi ei siltikään voi kaahata ajamatta tieltä ulos. En ajattele nykyään ollenkaan niin helposti voivani ehkä vielä olla ajoissa, jos lähden 3 min päästä, koska tajuan, että tuo ajomatka on sellainen kiinteä muutaman biisin mittainen palikka, johon ei kovin paljoa vaihtelua saa. Sovelsin samaa myös kaupunkiajossa ja hahmotan nyt paremmin vakioreitilläni, missä kohtaa matkaa on kulunut 1/3 ja missä 2/3 matka-ajasta.

Tällaisia lisää muillekin elämän osa-alueille. Ehkä pitäisi alkaa taas kuunnella musaa vaikka mp3-soittimelta niin kuin ennen vanhaan.

...

Edit. Vielä bloggauksesta: Niin, julkaisuun liittyy ristiriita. Samanaikaisesti tulee olo, että on saanut jotain aikaan ja kohta voi saada ehkä jotain tärkeääkin tehtyä. Toisaalta muistaa, miten paljon on muutaman vuoden aikana viettänyt aikaa netissä blogitekstiä kirjoittaen niin, että se on oikeastaan haitannut muuta elämää. Bloggaus, hyvä vai paha? Ei mitään hajua. Sen vain tiedän, että tarve minulla tähän on. Tai ainakin halu...

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Paperiasioidensa sotkeminen tyylillä, osa 2

Meikäläinen on ollut hetken katkolla ennakkoperintärekisteristä. Tänään sieltä soitettiin, että oltas laitettu sut takas, mutta veroilmoituksesi 2015 ei ole vieläkään saapunut. Sanoin, että on pistetty postilaatikkoon pe-iltana, tulee ennen pitkää. Kuulemma jos menee vielä kovin kauan niin tulee hylky. Kysyin, voinko soittaa takaisin samaan numeroon ja kysyä tilanteesta, jos mitään ratkaisua ei viikkoon pariin kuulu. Kiltti oli, sanoi että voin.

Kysyin, voiko mut merkitä takasin rekisteriin niin ettei aukkoa jää näkymään. Kun tässä väliaikana asiakkaat on kuitenkin maksaneet aiemmin kirjottamiani laskuja enkä haluais heille ongelmia. Lupasi kysyä jostain rekisteröintipuolelta, kuinka mun tapauksessa tehdään. Oli kuitenkin lääkärintodistukset ja kaikkea, ja olin aiemmin jättänyt oikaisuvaatimuksen, ettei mua ollenkaan poistettaisikaan.

Harjottelin samalla turhan anteeksipyytelyn välttämistä enkä kertaakaan pahotellut mitään koko puhelun aikana. Sen sijaan kiitin soitoista ja muutamasta muusta jutusta ja toivotin mukavaa päivänjatkoa. Ja olinpa muuten tyytyväinen, että sain aikaseks vastata puhelimeen vaikka oli vieras numero ja olin auton ratissa ja piti vetää tien sivuun.

Yllättäen parikin yrittäjätuttavaa on sanonut, että "juu ymmärrän niin hyvin miten noin voi käydä"! Yksi sanoi: "Sen oon kyllä tässä huomannu, että kaikki asiat ratkee aina jotenkin. Hyvin tai huonosti, mutta jotenkin."

Tsemiä, kaikki!

perjantai 10. maaliskuuta 2017

Paperiasioidensa sotkeminen tyylillä, osa 1

Oon saanut paperini oikeen urakalla solmuun. No, nyt alkaa asiat taas selvitä, joten voin vähän keveämmin mielin kertoa sekoiluista.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä, sarjassamme Paperiasioidensa sotkeminen tyylillä ensimmäisenä osana on asunnon ostaminen, eli lainhuuto ja varainsiirtovero.

Niin, meillehän jauhettiin jo kaupantekovaiheessa, että nuo asiat pitää hoitaa kuntoon eräpäivään mennessä tai tulee isoja korkoja ja paljon ongelmia. Aikomuksena olikin hoitaa asia pikimmiten.

Puoli vuotta vierähti kuin siivillä, koitti eräpäivää edeltävä viimeinen arkipäivä.

Niin, minkä eräpäivä?

Luulin tietysti, että varainsiirtoveron maksamisen. Kuulemma läpihuutojuttu, se vero, ensiasunnon ostajan ei sitä tarvitsisi maksaa. Avomieheni maksoi osansa ajallaan. Kaikki lainhuudot ja muut olin jo ihan unohtanutkin.

Mutta hei, asiahan ei ollutkaan niin yksinkertainen! Suomessa onkin lakipykälillä määrätty, millainen ensiasuntosi saa olla. Meillä meni rajojen yli että paukkui, hehtaarit nimittäin. Kai minä olin sen asiankin joskus selvittänyt mutta unohtanut. Ja eräpäivänä sitten rupesin laskeskelemaan ja maksoinkin veron siitä osuudesta kauppahintaa, joka meni rajasta yli. Kaikki lainhuudot ja muut olin jo ihan unohtanutkin.

Niin hetkinen, se todellinen tärkeä juttuhan olikin lainhuuto! Verot nyt aina voi maksaa myöhässä korkojen kera, mutta lainhuuto ei saa myöhästyä.

Eräpäivä osui sunnuntaille, joten siitä vaan äkkiä perjantaina lainhuutoa pyytämään. Avopuoliso selvitti netistä, että asiakirjat voi skannata ja lähettää sähköpostilla. Mutta, vielä oli yksi mutta! Kirsikkana kakun päällä tajusin, papereissa lukevan, että lainhuudon liitteeksi pitää liittää verottajalta lausunto veron suuruudesta ja ensiasunnon ostajan vapautuksesta varainsiirtoverosta. Siis mikä hiton lausunto!!! Vero on joka neuvontasivulla mainittu "oma-aloitteseksi veroksi", suomeksi sanottuna siis menet vaan ja maksat. Ja nyt joku lausunto pitäis pyytää!

Alkoi jo ihan polvet tutista, paljonko tässä loppujen lopuksi joutuu maksamaan. Että kun ollaan täällä kaava-alueen ulkopuolella, mitä jos katsovatkin ettei tuo metsäpala ja peltopala voi kuulua piha-alueeseen eikä siten olisi asunnoksi laskettavan alueen piirissä… Koska osaanhan minä nyt itsekin laskea, mikä veron suuruus on siltä yli menevältä osuudelta, mihin sitä lausuntoa tarvittaisiin jos ei tähän liity jotain kiemuraisempaa?

Sukulainen, joka työskentelee maanmittauslaitoksella, rauhoitteli että lainhuuto jää pöydälle odottamaan kunnes tarvittavat liitteet ovat saapuneet, mutta kun ne on saatu, tulee lainhuutoon päivämääräksi se päivä, joka lainhuuto jätettiin. Ei hätää siis.

Lisäjännitystä toivat yrityssotkuni. Mun asioiden kannalta pitäis näkyä verottajalle, ettei vaan ole mitään verorästejä. No, ennen tuota lausuntoa pelkäsin, että varainsiirtoveroa saattaisi näkyä verorästinä, joten yrityksen paperisotkujen hoitaminen tuntui vaikealta.

Tänään sitten sain käteeni verottajan lausunnon. Tosin se oli ilmeisesti jo saapunut eilen, avomies toi sen tuon loppumatkan. Oli potkukelkkaillut hiekkatietä naapuriin ja löytänyt kuoren lumisesta maasta, keskeltä tietä. Dippadui. Illalla hain postin, minäkin potkukelkkaillen, enkä ilmeisesti oikein pitänyt siitä postista huolta, tippui yksi kuori kyydistä. Avasin kurttuisen ja kostean kuoren, ja siellä se lausunto oli vahingoittumattomana. Leimasta ei olleet edes musteet levinneet, ei tekstistäkään. Hyvää mustetta verottajalla, hyvää paperia.

Lausunnon mukaan varainsiirtoveron suuruus on tismalleen se sama, jonka eräpäivänä maksoinkin. Eli ei enää huolta siitä. Kaiken kukkuraksi me oltiin jo aikaa sitten saatu sähköpostiin päätös lainhuudosta ilman, että edes toimitin koko lausuntoa!

Niin että mikä aadeehoodee, ei mulla vaan… Kaikki ookoo, kaikki jees, homma hoituu, mitään ei huku, mitään ei tuhoudu, kaikki ajallaan, uujea!

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Fyssarin vinkit hyvään ryhtiin, osa 1

Mun mielestä keskittymishäiriöisen kuuluu koittaa pitää huolta aivojensa verenkierrosta niin hyvin kuin voi. Aivojen verenkierrolla on hyvin paljon merkitystä ajatteluun ja tunteisiin, eikä tarkkaavuusongelmaisella ole varaa antaa oireidensa pahentua jumien seurauksena.

Kauan tätä ajattelin ennen kuin ryhdyin kunnolla toimeen ja varasin ajan fysioterapeutille (mitä en ois saanut aikaiseksi, mutta opintopsykologin vastaanotolla selvitettiin numero ja soitin puhelun). Puheterapeutilla ja voice massagessa itse asiassa olen jo käynyt vuosi sitten. Kärsin kaameista yskänpuuskista, joiden selitys ilmeisesti oli leukajumi ja väärä puhetekniikka. Pidin siihen aikaan yhtä lauluryhmää, oli epäammattimaista kärsiä yskästä. Tätä lukuunottamatta en ole käynyt edes tavallisella hierojalla kuin kerran elämässäni.

Lisäkannustimena fyssariajan varaamiselle oli toive, että voisi vaikka saada jotain rahallista tukea hieronnoissa käymiseen, kun juuri nyt ei ole muuten varaa. Huomasin papereistani, että mulle oli merkitty sinne sairauskoodiksi tension neck, joten ehkä vois olla mahiksia.

Toisekseen alkoi viedä aika paljon energiaa tämä ylianalysointi, että mistä nyt tämäkin jumi johtuu, kuinka pitäisi seistä ja kuinka pitäisi istua jne. Kerta kaikkiaan hermo menee välillä kun ei osaa pistää stoppia asioiden miettimiselle. Googlailu ei mitään auta, tarvitsen jonkun tarkistamaan asentojani, sanomaan viimeisen sanan ja antamaan siunauksensa. Analysointia pahentaa, että epäilen osan jännityksistä voivan olla psyykkistä perua. Huomaan alkavani jännittää lihaksia täysin tarpeettomasti heti kun huomioni tietyn paikan rentouttamisesta herpaantuu.

Kävin siis tällä viikolla fysioterapeutilla. Menin paikalle 20 min myöhässä, koska a) ei lähdetty kotoa riittävän ajoissa hyvästä yrityksestä huolimatta, b) valitsin tästä huolimatta kaukaisen parkkipaikan, sillä se oli ilmainen. (Ja hyvä niin, sillä suunnitelmat muuttuivat ja olisin tullut maksaneeksi pidemmästä ajasta kuin parkissa olin. Eikä niitä läheisiä maksullisia parkkipaikkoja olisi välttämättä kovin nopeasti edes löytynyt.)

Onpas nyt tänään vaikea päästä pointtiin… Ensimmäinen pointti kai oli, että menkää nyt hyvät ihmiset hierontaan ja venytelkää ja jumpatkaa, että päänne toimii! Viis muusta terveydestä, se ei yleensä mulla riitä motivoimaan vaikka tietysti siinä vaiheessa motivoisi jos terveytensä menettäisi. Arvostus ja motivoituminen on ihan eri asiat! Mutta ajattelu ja toiminnanohjaus, ne on mulle nyt akuutteja teemoja. Ajattelua haluan kehittää kaikin keinoin.

Toinen pointti on fyssarin vinkit omilla tulkinnoillani höystettynä. Myöhästymisestäni huolimatta niitä käytiin läpi 40 min, ja ensi kerralla sitten lisää neuvoja ja testataan myös lihaskuntoa.

1) Istuinluut

Istu sopivan kovalle ja tukevalle penkille. Mielellään keskelle tai etureunalle. Anna koko jalkapohjasi levätä maassa. Tunnetko istuinluidesi osuvan alustaan? Etsi ääriasentoja kallistamalla lantiotasi eteen ja taakse. Asetu suunnilleen keskelle, siihen, missä tunnet istuinluidesi selvimmin ja suorimmin osuvan penkkiin.

2) Alaselkä

Alaselkäsi on pienellä kaarella. Alaselän kaari on ryhdissä hyvin olennainen juttu, joka oikeastaan hakkaa muun. Huomaat alaselän kaarta suoristamalla ja ylikorostamalla, miten joko niskasi joutuu kannattelemaan päätäsi tai toisessa ääriasennossa leukasi on hassussa asennossa ja hengittäminen vaikeutuu. Alaselkä laittaa pään paikalleen.

3) Pää

Sinun pääsi on ilmapallo, joka kohoaa. Istuit tai seisoit, ei pääsi muutu ilmapallosta miksikään. Kuitenkin kehosi on niin painava, että sen raskaus pysyy istuinluiden päällä eikä kohoa pään mukana! Pään kohoamisesta huolimatta jalkapohjasi ankkuroivat sinut rennosti maanpinnalle eikä sinun ole tarve kurkotella yhtään mihinkään. Siinä se pää vaan keikkuu!

Pään paikkaa voit kokeilla seistessä tai istuessa nyökkäyksen ja pyörityksen avulla. Kokeile nyökyttää ja pudistaa päätä siinä, missä sitä yleensä pidät. Tee liike hyvin pienesti, nenäsi liikuu vain muutaman sentin. Kokeile pää taaempana. Kokeile pää edempänä. Missä liike oli helpointa? Pääsi hyvä paikka on siinä, missä liike oli kevyttä ja helppoa.

Ennen tätä harjoitusta en tiennytkään, miten helppoa pään liikuttaminen voi olla! Maallikkotulkitani on myös, etten ole tottunut sihen pää voi vain olla rangan päällä ja heiluskella siinä. Jumieni syynä voi olla osaltaan niskojen, hartioiden ja kaulan pyrkimys pitää pää jämäkästi paikallaan. Samassa hötäkässä kylkeni jähmettyvät niin, että hengitys lukkiutuu hyvin pieneksi. Onko tämä tottumiskysymys vai pään tukilihasten heikkoutta, sitä en vielä tiedä.

4) Varpaat, kantapäät, jalkapohja

Jalkapohjat ovat tukeva perusta seistessä. Painostasi 50 % tulisi olla kantapäillä ja 50 % päkiöillä. Päkiöiden paino jakautuu isovarpaan ja pikkuvarpaan välille. Kokeile taas ääriasentojen avulla! Oma helmasyntini (hehe, "helma"…) on nostaa varpaitani ilmaan seistessäni ja kävellessäni, näköjään myös tässä sängyllä istuessani ja kirjoittaessani.

Varpaat ovat kuin juuret, jalkapohjistasi kaivautuu maahan juuret niin kantapäistä kuin varpaistakin. "Juurikuvitelma" on itse asiassa laulunopettajien keskuudessakin yleinen, mutten ollut koskaan aiemmin kuullut sitä esitettävän näin selkeästi varpaidenkin ajattelemisen kautta, ja siksi viesti meni vasta nyt perille. Huomaan, kuinka koko jalkani alkavat tässä istuessa rentoutua, kun annan varpaideni olla ihan rauhassa.

5) Kasvot

Kasvojen rentouttaminen rentouttaa koko kehoa. Tutkitusti. Sulje silmäsi ja kuvittele, kuinka vesi valuu kasvojasi alaspäin. Itselläni keskittyminen harhautui jo tässä, kuvittelin veden saman tien valuvan niskaani ja hartioitanikin pitkin… No joka tapauksessa, palautetaan huomio veteen. Sen mukana maata kohti valuvat kasvosi. Otsasi suoristuu, kaikki lihakset rentoutuvat. Kuvittele olevasi Diandra (oma lisäykseni), minusta hän näyttää laulaessaan kasvoiltaan hyvin hyvin rennolta, mikä tutkitusti rentouttaa muuhunkin kroppan ja vaikuttaa siten lauluääneen. Jos keskittymisesi harhautuu etkä ole varma, mitä ajatella, ajattele hengittämistä. Sisään, ulos, sisään, ulos. Rento, rento, rento. Olet kuin lapsi turvaistuimessaan, kohta nukahtamassa auton hurinaan ja pää melkein alas repsahtamassa, vaikka vielä tosi hyvässä paikassa rangan päällä, kuin saippuapalan pinnalle asetettuna. Hengitä.

6) Muita juttuja

Muista, että joitain toimia ei vaan kerta kaikkiaan saa ergonomisiksi. On soitto- ja työasentoja, joita ei ole mahdollista saada sellaisiksi, etteivät ne tuottaisi jotain vahinkoa kuitenkin. Siksi tauko ja vaihtelu on aina paikallaan.



Edit. 5.3.: Kysyin vielä fyssarilta, mitä voi tehdä jos elämään nyt vaan kuuluu löhöily ihan vaikka vaan siksi, että keskittymishäiriö vie voimat. Vinkkinä oli, että löhöillessäänkin voi ajatella alaselkäänsä, laittaa selän alle vaikka pienen tyynyn. Löhötäkin voi siis epäergonomisesti tai vähän vähemmän epäergonomisesti.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Kokemuksia bullet journalista ja GTD:stä

Oon jo vuosia yrittänyt saada tehtäviäni jotenkin hallintaan ja stressiä pois harteilta. Projekti ontuu ja yskii samanaikaisesti. Just tälläkin hetkellä mun pitäis olla tossa 1 metrin päässä äänittämässä musiikkeja yhteen projektiin, mutta ei, täällä vain kerään inspiraatiota blogien maailmasta vaikka deadlineen on alle kolme tuntia. Ajattelin sitten, että ehkä vielä pieni lisäkirjoitus aiheesta, ja sitten sen jälkeen ehkä… Tai kunhan olen avannut kotiviinin...

Ensimmäiseksi kokeilin GTD:tä (Getting Things Done), missä koitetaan napata mielen perukoille nakertamaan pyrkivät hommat kiinni verekseltään ennen kuin ne sinne ehtivät. Yritin, kokeilin, mutta ei. Kerta kaikkiaan en vain ole riittävän järjestelmällinen! Ei systeemi ole toimiva, jos systeemi ei valvo minua vaan minun on valvottava systeemiä! En pysty! Ahdistun ajatuksesta, että pitäisi kerran viikossa osata istua aloilleen ja käydä kaikki läpi: mitä sähköposteja on rästissä, mitä hommia tekemättä jne. Tai niin kuvittelin. Sillä tuo kaikkihan on juuri sitä, mitä edelleen yritän tehdä. Ainoa apu, joka voi oikeasti auttaa.

GTD:stä lukiessani törmäsin ekaa kertaa bullet journaleihin. Näin hienon nelkivihkoisen systeemin netissä, ja koitin askarrella itselleni sellaisen ruutuvihkoista ja rautalangasta. Eihän siitä mitään tullut, hyvin epäinspiroivaa… Kerta kaikkiaan vaan liian järjestelmällisen tuntuista sekin!

Nyttemmin, kun olen taas kokeillut BJ:tä, tuntuu, että epäjärjestelmällisyyshän siinä enemmän haittaa. Ettäkö pystyisin elämään päivääni eteenpäin häiriintymättä siitä, että minulla on koko ajan taskussa epämääräinen kirjanen, jossa on listassa kaikki asiat sekaisin. Jossa pitää osata käyttää oikeaa merkintätapaa, ettei mene sekaisin. Jossa pitää jotenkin onnistua siististi kirjoittamaan asiat yhdelle riville juuri kun olisi elämässä jotain jännääkin jännempää meneillään. Ja jaksaa aina laittaa jotkut sivunumerot muistiin…

Mutta. Sitten tajusin, että oikeasti, nämä kaksi voi ihan vaan yksinkertaisesti yhdistää ilman mitään systeemejä! Muutama perusväline ja -teesi tälle omalle järjestelmälleni, joka on kai molempia ja samalla ei kumpaakaan:

1. Hittoon sivunumerot!

a) Kännykän muistiinpanoista löytää haulla sen mitä etsii.

b) Samoin Macin haulla, joka on pelastus, toimii nopeasti kuin unelma! Saa vielä avattuakin pikanäppäimillä, tällä hetkellä mulla on cmd+välilyönti komentona. Siihen vaan nakuttamaan "liikemäärä" ja haku läväyttää näkyviin tiedoston, johon olen kerännyt vuosien varrella oivalluksia ja ajatuksia liikemäärästä. Mikä aivojen jatke! Kyllä mä vielä opin elämässä muistamaan kaiken mitä tarvitsee, jos vaan kirjotan asiat orjallisesti Texturiin ja sitten ongelmatilanteessa koitan nostaa tuon tekstisivun mieleeni. Äsken loin tiedoston nimeltä "vuosi 2020" ja sinne yhden rivin "seura xxx täyttää xxx vuotta". Nyt harkitsen, että perustaisin joka viikkonumerolle oman tiedoston sitä mukaa kun uusia viikkoja alkaa tai jollekin viikolle ilmaantuu sovittuja menoja ja tehtäviä.

c) Muistikirjaan tai paperilapuille voi raapustaa fysiikan kaavoja, jos katsoo tarpeelliseksi. Kannattaa vaan muistaa, että ne jää sitten kotiin pyörimään tielle, mutta niin jäisi se bullet journalkin. Kannattaa mieluummin kirjoittaa asiat kalenteriin.

2. Itse asiassa, hittoon koko bullet journal!

Tarvitset vain a) kalenterin ja b) post it-laput. Et tarvitse mitään hitsin muistiinpanosivuja ja ties mitä kirjasia. Kirjaa kalenteriin tai kännykän muistiinpanoihin kaikki mahdollinen päivän aikana mieleen tuleva, ja pura päivän lopuksi tietokoneen tekstitiedostoihin. Mulla on valtavan kokoisia post it -lappuja, joilla voi peittää melkein koko sivun kalenterista niin että sivu menee täydestä muistiinpanosivuna. Kun lappu täyttyy ja sen sisällön siirtää muualle, voi raapustella taas uudelle post it -lapulle tai vaikka klemmarilla kiinnitetylle lapulle.

Kalenterille mulla on nykyään muutama kriteeri, jotta sitä olis mukava käyttää. Haluan, että kalenterissa näkyy kuukaudet "syvennyksinä" sen ollessa suljettuna, jotta oikea kuukausi on helppo löytää. Toisekseen tarvitsen joka kuukauden alkuun selkeän yhden sivun kuukausinäkymän (joka itse asiassa toimisi paremmin kuukauden lopussa oikeanpuoleisella sivulla, mutta sellaisia kalentereita ei saa). Kolmanneksi tarvitse kokonaisen sivun per päivä, ja sivulla täytyy olla päivän alkaessa runsaasti tilaa, jotta voin raapustella sinne pilvenhattaroita, muistiinpanoja, aikatauluja ja muuta. Ahdistaa, jos sivu on täynnä jo ennen päivän alkamista enkä saa päivän kulkua prosessoitua piirtelemällä kalenteriin omiani.

3. Gmail.

Niin paljon kuin tietoturvattomuutta inhoankin, on Gmail ihan ässä tehtävänhallinnassa. Mulla on siellä kansioita eri asioille, esim. opetus, keikat, tehtävälista, vaihe 2 (eli tehtävälista mutta vähemmän akuutti), ostetut, kaverit, perhe juttelee jne. Gmailin haku saa multa arvostelussa viisi sydäntä, ihana kuin tämä Macin haku konsanaan. Kansioita ei siis tarvittaisi asioiden löytämiseksi, ne on vain siksi ettei omat aivot menis ihan sekaisin. (Macilla ei voi yhtä luontevasti heitellä tekstitiedostoja eri otsikoiden alle säilöön niin olen luopunut järjestely-yrityksistä ja tallennan kaiken mahdollisen samaan valtavaan dokumenttikansioon.) Joskus kirjoitan itselleni sähköpostilla jonkin tehtävän, esim. otsikko "Kirjoita", teksti "Sähköposti J:lle" ja sen jälkeen siirrän sen Tehtävälista-kansioon. Tiedän, että Gmailissa on joku erillinen tehtävälistakin, pitäisi varmaan opetella käyttämään sitä...

4. Avaintavat.

a) Kalenterin muistiinpanot pitää purkaa kännykälle ja tietokoneelle, muuten hukkuu lippulappuihin ja sotkuun.

b) Toinen tapa myös kannattaa opetella: käydä kerran päivässä läpi mitä akuutteja tehtäviä seuraavana päivänä on ehdottomasti tehtävä, jotteivät jää rästiin vuorokautta pidemmäksi aikaa.

c) Kolmas tapa on kerätä ideat lennosta kiinni. Mikään bullet journal tai kalenteri ei ole riittävän pieni tähän. Mukana ois hyvä olla pikkiriikkinen vihko, joka menee helposti taskuun kynän kanssa. Ihanaa ois kun olis joku vihko jonka vois kiinnittää ranteeseen kuin rannekellon… (Mistä näitä ideoita tulee…?) No, oikeastihan tähän on nykyelämässä kätevin tuo kännykkä. Kun vaan osais pitää siellä sen tasan yhden muistilapputiedoston per päivä, ja tyhjentää ja päivittää sitä joka ikinen ilta!

Tämä neljäs kohta nyt ontuu pahiten. Siihen ehkä kiteytyy… noh, kaikki. Tietysti on myös tehtäviä, jotka kasautuvat siksi, että niitä on ikävä hoitaa. Paljon auttaisi, jos osaisin nuo mainitsemani kolme tapaa. Kaappaus, purku, seuraava päivä. Kaappaus, purku, seuraava päivä. Ja niin edelleen. Uskon, että tällä yhdistelmällä saisin rotia elämään.

Voitteko auttaa mua tässä? Voisko joku kiltti pliis kysyä multa kommenttiboksissa joka päivä, olenko tehnyt tämän ainoa läksyn, noudattanut kohtaa neljä?!

Ristiriitaisia tunteita sähköposteista

Edelliseen maaliskuun tavoiteisiin liittyvään kirjoitukseeni liittyen halusin vielä kirjoittaa tarkemmin sähköpostista.

Näin toiminnanohjauksen ongelmista kärsivänä sähköpostit, tekstiviestit ja muut ovat kyllä yksi hemmetinmoinen suo! Ääripäiden ihmisenä meikäläisellä on sitten tässäkin vain kaksi ääripäätä olemassa:

A) Mikään ei hoidu: sähköpostit, tekstarit ja FB-viestit rästissä niin ystäville kuin asiakkaillekin. Kommentteihin vastaaminenkin laahaa.

B) Sähköpostit, tekstarit ja muut viestit lentelevät ees taas pitkin päivää, niihin vastataan heti eikä rästiin jää kuin sellaiset jutut, joihin liittyy jonkin asian päättämistä ja miettimistä. Kuitenkin aikaa menee tuhottomasti, kaikki aika kotona tietokoneen takana tai kännykkä kädessä.

Vaihtoehdon A:n toteutuminen on huono juttu, mutta niin on B:nkin! Ajattelin, että tähän asiaan auttaisi ulkopuolinen apu, mutta ei homma vielä ihan aukottomasti rullaa. Mulla itselläni pitäisi olla

1) lista kaikesta, mikä jää rästiin
2) tapa mennä tarkistamaan sähköpostit vain silloin, kun a) niihin on aikaa vastata, b) minulla on voimavaroja pysähtyä miettimään hankaliinkin viesteihin vastaus enkä c) ole ihmisiä välttelevällä tuulella. (Miten tämän voi muistaa?! Kännykällä on niin helppo mennä "vaan äkkiä kurkkaamaan" postit, ei siinä muista mitään miettiä! Ja niin on kyllä tietokoneellakin!)

Lista ja tapa. Lista ja tapa. Lista ja tapa. Uusi mantrani. Vähän niin kuin listi ja tapa!

Kolmaskun tuli vielä mieleeni, ja neljäs:

3) oikeat kysymykset vaikka A4-lomakkeella, joka täytetaan kerran päivässä, jotta selviää, mitä tänään oikein jäi rästiin. Kysymysten täytyy olla niin selkeitä ja jäsenneltyjä ja juuri oikeanlaisia, että saan kaivettua ajatuksistani, mitä tänään oikein rästiin jäi.
4) jonkun, joka pistää minut täyttämään tuon lomakkeen ja ehkä jopa laatii kysymykset.

Jelp! Miten IKINÄ saan pääni ja elämäni pidettyä edes jossakin etäisesti järjestystä muistuttavassa?!

Tavoitteet 3/17

No niin, juuri pääsin puhumasta tavoitteista ja niiden asettamisen mahdottomuudesta. Selailin tässä kalenteriani ja tajusin helmikuun muistilistasta, että onhan mulla moni juttu mennyt hyvin, ja voin suoraan sanoa tavoitteekseni, että maaliskuussa toivon samojen juttujen pysyvän hyvinä.

Maaliskuussa 2017...
1) … jatkan paperien selvittelyä. Vuorossa on vuoden 2016 aineiston lähettäminen uudelle kirjanpitäjälle.
2) … lyhennän velkoja. Niitä on yllättäen pulpahtanut elämääni, vaikkei minun pitänyt olla velkaa ottava ihminen. Velkaa lyhentävä ihminen voin olla.
3) … pidän kiinni kotiajasta. Olen vähintään saman määrän paikalla ja läsnä kuin helmikuussa.
4) … vierailen mummon luona. Helmikuussa onnistuin tässä paremmin kuin muistelin - onneksi kalenterissa oli seurantaa!
5) … kerään opintopisteitä. Helmikuussa avasin pistetilin. Sitä ei oteta pois mikä on annettu, joten toisin kuin yleensä elämässä, suunta voi olla vain ylöspäin!
6) … muistan olla tyytyväinen stressittömyyteen ja mukavuuksiin niiltä osin kuin kumpaakin elämässäni on. Helmikuussa olen välillä muistanut, usein en.

Lisäksi on paljon pieniä asioita, rutiineja, joihin olen tyytyväinen. Saan laitettua roskat pöydältä roskikseen ilman ongelmia, kotona lajittelu toimii, unirytmini on useimmiten säännöllinen (vaikkakin myöhäinen) jne.

Parannettavaa on
1) … sähköpostien ja tekstiviestien ajatteluun ja kirjoittamiseen käytetyssä ajassa. Aina on jotain vielä rästissä, tai jos ei ole, niin keksin kyllä jonkun keskustelunaiheen, johon minulle vastataan ja sittenpä onkin siihen viestiin vastaaminen rästissä. ZenHabits-blogin sähköpostikokeilu voisi olla paikallaan!
2) … rahatilanteen seuraamisessa. Olen myös erittäin mielelläni velkojensa määrää excelissä seuraava ihminen.
3) … kotiajassa. Liian paljon huitelen poissa kotoa töissä ja opiskelemassa (tai siellä mummolla…). Aikataulukseen voisin kokeilla rakennetta, mutta millaista? Uudenvuodenlupaukseni vähentää "voisi"- ja "pitäisi"-sanojen käyttöä on auttanut jo hieman. "Voisinhan minä tällä viikolla käydä kaupungissa vielä yhtenä lisäpäivänä, helppohan siihen on kylkeen muuta hyödyllistä menoa keksiä", on täysi vale. En "voi". Se on kotiajasta pois. En myöskään voi tehdä töitä kotona näin paljoa kuin nyt, se ei ole kotona läsnä olemista.
4) … mummon ja perheen luona vierailujen säännöllisyydessä. Ehkä kannattaisi pitää joku tietty tahti, vaikkapa 1-2 kertaa viikossa, niin tulisi arkeen sitä rutiinia, mitä kaipaan.
5) … opiskelutavoissa. Onneksi opintotoimistosta luvattiin auttaa ja ohjata mut kädestä pitäen haluamani opiskelutehtävän pariin, kun menen sinne sovittuna ajankohtana. Työntekijältä tuo vie aikaa ehkä 5 min ja minä saan käynnistettyä opintovideot ilman vitkuttelua. Lisäksi lupasin toimittaa itse tehdyn opiskeluaikataulun ensi tapaamisessa. Onneksi hoksasin pyytää tällaista.
6) … perspektiivissä. Kuten mainitsin, voisin useamminkin olla tyytyväinen ja vaikkapa pysähtyä venyttelemään ja mietistkelemään, ottaa aikaa sille, että ehtisin ajatella tyytyväisyyttä!

Entisessä blogissani mulla oli joskus paastohaaste, joka liittyi paastonaikaan vain hyvin löyhästi niin kestoltaan kuin teemaltaankin. Menee varmaan taas kategoriaan "aloitetut ja kesken jätetyt projektit", mutta kyllä minusta on terveellistä edes yrittää jonkinlaista seurantaa. Katsotaan taas kuukauden päästä, mitä hyviä asioita haluan pitää elämässäni mukana.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Aina voi olla huonommin

Nyt kyllä oikeesti taas **tuttaa. Elämä on pelkkää säätöä! Mikä edes on se päämäärä, jonka vuoksi tätä kaikkea säätöä jatkan ja jaksan? Mitä niin hyvää kaikesta säädöstä seuraa, että se oikeuttaa laiminlyömään ystävät ja perheenjäsenet? Kuinka ison prosentin elinvuosistaan voi laittaa siihen, että selvittelee tilannettaan ja entisiä sotkujaan ja muka rakentaa tulevaa? Millaista tulevaa, sellaistako, missä kaikki aika käytetään sen jälkeen tulevan rakentamiseen? Miksi olla läsnä tässä ja nyt, kun hetkessä eläen huomaisi vain, että hetki on säätöä, edeltävä hetki oli säätöä, ja seuraava hetki tulee olemaan sitä myös?

Mä en jaksa jatkuvaa lässynläätä, että kyllä se siitä ja kohta on kaikki paremmin. En kyllä jaksa sitäkään että meditoihan nyt vähän ja kun laitat silmät kiinni ja hengität niin huomaat, kuinka kaikki onkin tässä ja nyt ihan ookoo. Kun ei ole, ja kun sitä toistakaan ei ole. Ja kun koko kroppa on niin *****nan jumissa ettei osaa edes hengittää oikein!

Sen sijaan jaksan kyllä ajatella, mikä kaikki ei ole paskasti. Tehdäänpä ihan luettelo.

- Valtavat virheet. Vaikka milloin mitäkin typeryyksiä teen ja sanon, niin valtavilta megamokilta oon välttynyt. (Enkä nyt laske megamokiksi esim. mitään paperisotkuja joita mulla on yrityksellä meneillään.) Välillä hakkaan päätäni seinään melkein kirjaimellisesti, mutta srllaisilta megamokilta olen kyllä välttynyt, että olisin pahoittanut toisen mielen selän takana, että minulla olisi valtavia salaisuuksia joita pimittää avopuolisolta tai muilta läheisiltä. Tilanne voi pysyä, kunhan pysyn erossa alkoholista, joka laskee impulssikontrollia entisestään ja saa unohtamaan ajattelun, ja joka tähän asti keräämäni kokemuksen perusteella ei sovi minulle yhtään.

- Liian iso asuntolaina tms. Kunhan pysyn budjetissa, on kaikki raha-asiat ok. Ja kunhan teen sen budjetin enkä kuvittele mielessä viittä eri budjettia, rinnakkaista ja/tai vaihtoehtosta.

- Vois olla, ettei mulla vieläkään ois kirjanpitäjää.

- Vois olla että oisin alottanu yritystoiminnan jo aikaa sitten ja mulla ois plakkarissa vuosikausia enemmän paperikasojen keskellä epätoivosena istumista.

- Vois olla, ettei mulla ois yliopistolla mitään erityisjärjestelyjä ja ihmettelisin vaan miks kaikki muut onnistuu niin helposti osallistumaan ja etenemään aikataulussa.

- Vois olla, että olisin lupaillut vieläkin useammalle ihmiselle asioita, joita en voikaan pitää, kun unohtamani realiteetit tulevat vastaan.

- Vois olla, että provosoitusin huutamaan siskolleni kuten ennen vanhaan. Vois olla, että riitelisin avomiehen kanssa, vois olla että näin 8 vuoden seurustelun jälkeen nalkuttasin jostain. Mutta ei, satunnaisia lipsumisia lukuun ottamatta provosoitumiseni tai kuvitellun provosoinnin kohteeksi joutuminen ei näy useinkaan päälle päin.

- Vois olla että olisin seurustellut 8 vuotta jonkun vitsin hunsvotin kanssa, mutta näin ei ole. ( Sori, kaikki hunsvotit, kyllä mä ymmärrän teitäkin, mutta tässä nyt oli tällanen itsekäs näkökulma. Tekin ootte hienoja ihmisiä ja muistakaa ettei saa liikoja syytellä itseään mistään. Tsemppiä!)

- Suomessa vois olla sota tai akuutti sodan uhka. (Joo tää kortti oli pakko käyttää.) Vois myös olla, että rakas Suomen luonto olis muuttunu syystä tai toisesta tunnistamattomaks tai menny täysin pilalle, mutta on täällä vielä vaikka mitä jäljellä!

- Vois olla että puuttus raajoja, älliä, kuulo, näkö, muuta terveyttä, perheenjäseniä, koti, työ, opiskelupaikka, omalaatuisuus, näkemys tai vaikka oma aika. Kaikkia näitä mulla on.

- Vois olla etten vieläkään ois perustanu ammattiin liittyvää blogia, mutta viimein mulla on myös se! Pian kohta sinne jotain kirjotankin, toivottavasti... Vois olla etten ois kirjottanu mitään aiheita ja ideoita muistiin, mutta olen!

- Vois olla, että joutusin kaikennäkösten viimeaikasten sössimisten seurauksena näjemään nälkää, mutta enpä joudu. Hapankorpun päällä oli niin voita, juustoa, metukkaa kuin vihreääkin, ja leipääkin ois kuhan sulaa. Ja lämmintä ruokaa saa joka päivä, kun vaan tekee.

- Läheiset tuntee mut. Vaikka puuttus hoitotahto ja testamentti, kun en vaan saa niitä aikaan enkä kerkiä, niin eiköhän asiat jotenkin mallilleen järjestyis.

- Vois olla paska itsetunto mutta sen sijaan arvostan vahvuuksiani, kuljen pitkin maaseutua ja kaupunkia ihan ilman meikkiä, uskon itseeni ja ties vaikka mitä!

- Vois olla, että loppus asiat kesken tästä listasta, mutta vaikka mitä tulee jatkuvasti mieleen.

Sallitaan nyt yksi perätön optimismi: Ehkä huhtikuussa kaikki on paremmin. Ehkä riittää yksi kuu, maaliskuu, ja säädöt olisikin säädetty ja tämä tyttö tulisi järkiinsä.

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

Tavoitteiden syvin olemus

Sanojen merkitys ajattelussa on valtava. En ole halunnut myöntää aiemmin psykologian väittämää kielen ja ajattelun tiiviistä yhteydestä, mutta nyt se on myönnettävä.

Mulla on niin usein ollut ihan toope olo. Pohtiminen on ollut vaikeaa, en tunnu saavan ajatuksista kiinni. No, olen nyt tajunnut, että kysymykset vain ovat olleet aivan vääriä! Olen kysynyt itseltäni asioita käyttäen termejä, joita en syvällisesti ymmärrä. Niin kuin tämä keskittymishäiriö... En vain ollut ikinä riittävän syvällisesti ymmärtänyt, mitä keskittyminen on! Tuon jälkeen päähäni on alkanut putkahdella tavallisia sanoja, mutta tarkempi merkitys mukanaan.

Viimeksi viikko tai pari sitten tajusin, että sana tavoite on ollut ajattelussani aivan väärässä merkityksessä. Ei tavoite ole asia, jonka noin vain voi järkeillä ja päättää, ja sitten alkaa toimia näiden tavoitteiden mukaan. Tavoitteitaan ei voi asettaa, minä en ainakaan voi, vaanne täytyy rehellisesti ja rehdisti tunnistaa. Asettamiani tavoitteita en saavuta, mutta aidot sisältäni kumpuavat tavoitteet saatan voida saavuttaa, kun vain löydän sanan noille tavoitteille.

Esimerkiksi laatuaika perheen kanssa ei ole tavoite eikä jokin tietynlainen parisuhde. Opintojem saattaminen kunnialla seuraavalle tasolle ei myöskään ole tavoite. Todellinen tavoite, kuten minä asian nyt ymmärrän, on jotain paljon syvempää. Tavoite on minulle oikeastaan sama kuin tarve. Minulta pitäisikin tavoitteista kysyessä kysyä niiden sijaan, mihin minulla on palo, missä asemassa haluan yhteiskunnassa olla, mikä ajaa minua eteenpäin. Laatuaika vanhempien ja sisarusten kanssa on väline tietyn tunnetilan saamiseksi, ja tuo tunnetila, kuinka epäitsekäs tai itsekäs onkaan, on se varsinainen tavoite. Välitavoitteina voi myös pitää tietynlaisia tilanteita, siis paikkoja ja vuorovaikutuksia, joihin haluaa päätyä ja joiden haluaa olevan tietynlaisia.

Niin, tämä varmaan kuulostaa todella oudolta, mutta minulla elämänhallinnan ja ajattelun lukkoja näyttävät avaavan nimenomaan tällaiset pienet yksityiskohdat. Ja ties vaikka tästä poikisi apua muillekin, kielellisyydestä elämänhallinnan apuna.

Tähän mennessä en ole kyennyt nimeämään tavoitelistaa, joka ei muuttuisi kysyjän mukaan tai olisi täynnä satoja tavoitteeksi kutsuttuja juttuja. Mitään yläotsikoita en haaveilleni ole osannut laittaa enkä mistään luopua. Olen saattanut käyttää tavallisten tavoitteiksi mainittujen aiheiden rinnalla sellaisia sanoja kuin vaikkapa vapaus, mutta nyt mietin, onko vapauskin tavallaan vain väline. Luonnonsuojelu ja luonnonläheisyys, oikeudenmukaisuuden tavoittelukin, kaikki arvotkin ovat "vain" välineitä.

Mitäkö tavoitteeni sitten ovat?

Tavoitteenani on
1) saada toteuttaa, kehittää ja ilmaista itseäni
2) saada esitellä tietojani ja taitojani, olla myönteisen huomion kohteena
3) olla luotettava ja tuottaa muille hyvää mieltä - olla lupaamatta työssä ja vapaa-ajalla sellaista, mitä en voi pitää
4) saada nautiskella lämmöstä ja turvasta, luonnosta ja elämyksistä, olostani ja ympäristöstäni ylipäätään niin seikkailuissa kuin arkisissa hetkissä.

Löytyisikö näillä elämään punainen lanka? En tiedä, mutta kovasti toivon, sillä tuntuu kuin olisin näine ajatuksineni jonkin aivan uuden äärellä.


perjantai 17. helmikuuta 2017

Minimalismi ja yritystoiminta

Minähän en tunnetusti ole kovin minimalistinen henkilö. Kaikki elämässäni rönsyilee ja on sekavaa ja epäluotettavaa kuin blogini tunnisteluettelo.

Minä niin mieluusti keskittyisin pääasiaan, jos joku vain kertoisi - niin että myös uskon - mikä se pääasia missäkin tilanteessa on. Itse en näe metsää puilta, sillä on kai tekemistä näiden aivoneurologisten juttujen kanssa. Suomeksi sanottuna: luonteelleen ei paljon mitään voi.

Sitä suuremmin kuitenkin ilahdun, kun oivallan, missä voin luontevasti yksinkertaistaa. (Kaavoihinsa kangistuneelle oivallusten toteutus on asia erikseen, ei mennä nyt siihen...)

Yrityksessäni minimalismia kohti kulkevat ainakin:

1) Kirjanpito.

Kaikki paperit tulostetaan, laitetaan samaan kuoreen ja lähetetään kirjanpitäjälle. Se siitä. Ei miettimistä, hän kyllä kertoo, jos jotain puuttuu tai on liikaa. Yhteistyömme on hädin tuskin alkanut, ja jo nyt voisin suudella kirjanpitäjääni! (Joka on miespuolinen, jota en ole ikinä nähnyt, ja onneksi en itse ole mies ja kirjoita nyt sihteeristäni, yhteiskunta antaa ehkä tämän sopimattomuuden vielä anteeksi.) Niin ihanaa - minun ei itse tarvitse tietää, osata ja selvittää kaikkia byrokratian mutkia! Vaikka kyse onkin vain omasta pienestä yhden hengen yrityksestäni, niin mikä tunne, kun vastuu vierähtää muualle! Vielä mahtavampi tunne tulee tästä: minä osasin päästää irti. Minä, kaikkien nipojen ja vaativien "minä itte" -tyyppien äiti! Kannatti lukea joskus siitä, miten priorisointi ja delegointi ovat tärkeitä yritysjohtajalle. Meitsistä kasvaa vielä suuri bisnesnainen. Kohta vaan makoilen aurinkovarjon alla drinksuja siemaillen jossain toisella mantereella hiekan ja meren häikäistessä coolien aurinkolasien peittämiä silmiäni, ja joku muu hoitaa hommat puolestani. Okei, ihan vielä ei olla siinä pisteessä, mutta ehkä jonain päivänä. Ja lupaan tehdä ainakin ne keikat itse, jotka on 50 m säteellä mun aurinkotuolista.

2) Vakuutukset.

Mulla on paljon kalustoa, jota ei kannata vakuuttaa. Vakuutusmaksun maksaminen kaikesta kalustosta kymmenen vuoden ajan olisi isompi tappio kuin parin esineen hajoaminen tai tuhoutuminen silloin tällöin. Minun ei ole edes mikään pakko hankkia tilalle uutta, voin vain hyväksyä tappion ja jatkaa ilman yhtä tavaraa. Päätin siis, etten vakuuta, asiakkaat saavat tehdä sen, jos kalustoa on heillä. Kotivakuutuksen piikkiinkin menee moni juttu. Kotivakuutuksetkin ovat itse asiassa vähän monimutkainen juttu. Koskaan ei voi olla varma, mitä korvataan: on omavastuita, ylärajoja esineiden arvolle, kikkoja siinä millaiset sopimukset minun kuuluisi asiakkaiden kanssa kirjoittaa jne. Ikävähennyksistä puhumattakaan. Ja kaikki se vaiva, kun asioita selvitellään! Jo nyt sopimuksia tehdessä (en minä halua käyttää aikaa siihen, että vakuutusyhtiö saa rahaa!) mutta entä sitten, jos jotain sattuisi? Ei mulla olisi edes sydäntä alkaa johonkin paperisotaan ja pyytää toista osapuolta korvaamaan yhtään mitään. Sitä paitsi koko vakuutussysteemi on minusta jotenkin mätä.

Bonuksena keksin, että voinhan alkaa myydä lisätuotteena täydellistä vastuuvapautta (pl. tilanne, että asiakas yrittäisi varastaa kalustoani ja jäisi verekseltään kiinni sen myymisestä netissä). Kirjanpitäjäni <3 mukaan niin voi tehdä, Suomessa on sopimusvapaus. Muutama asiakkaistani jo vastasi, että ovat kiinnostuneita maksamaan vastuuvapaudesta, vaikka kotivakuutus löytyykin! Näin saan ohjattua rahoja vakuutusyhtiön sijaan itselleni, että kukaan ei vain ottaisi erikseen vakuutusta minulta lainatuille jutuille. Samalla kertyy vararahastoa, tai oikeammin vain ylimääräistä tuloa, jolla voin ostaa lisää kalustoa jo nyt eikä vasta vahinkotilanteessa.

Tämä kaikkihan olisi tosi yksinkertaista ja hienoa, jos vain joku nyt patistais mua tekemään ne vastuuvapaussopimukset ja mainostamaan tätä vaihtoehtoa asiakkaille...

3) Laskutus.

Mulla ei ole mitään halua, miten lakikiemuroiden mukaan laskutusjuttujen kuuluisi mennä, mutta mulla on mahdollisimman paljon käytössä systeemi, jossa asiakas maksaa samalla laskulla ja viitenumerolla aina uudelleen, kun jonkin palvelun minulta ostaa. Esim. soittotunti helmikuussa -> teen laskun, soittotunti maaliskuussa-> asiakas maksaa saman summan samalla helmikuisella viitteellä.

Aion jatkossa lisätä yksinkertaisuutta tietoisesti. (Muistuttakaa, etten unohda! Patistakaa, että saan aikaan!) Nimittäin kuten tässä yhdessä kirjoituksessa mainitsin, olin unohtanut että minimalismi on olemassa. Kyllä sitä katsantokantaa kannattaisi aktiivisemmin ujuttaa elämän eri osa-alueille, jotta saisi säästettyä aikaansa ja hermojaan. Esimerkiksi ajopäiväkirjan pito on mulle aina ihan ylivoimaista, mutta olen nyt suunnitellut Google Forms -kaavakkeella tehtävää päiväkirjaa, jota voisin nakutella autossa aina ajon päättyessä ja tulostaa sitten taulukon koneelta kerran kuussa.

Elämä on lyhyt, nautitaan siitä niin kauan kuin sitä kestää!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Yöllinen avautuminen

En saa unta. Kun ei saa unta, alkaa ajatella. Kun ajattelee liikaa, alkaa ajatukset pyöriä ympyrää.

Nyt juuri mun ajatukset pyörii kaikessa siinä, mihin menee hermo.

Että eikö me hitto vaan voitas luopua ruokapöydästä? Pärjättiin me ennenkin pelkällä höyläpenkillä. Mitä järkeä, että lattian lisäksi on vielä lattian yläpuolellakin puhtaanapidettävää pinta-alaa, jolle vaan kertyy kamaa?

Eikö me voitas heittää lakanoita helvettiin? Yks setti käyttöön ja makuupussi pyykkipäivien varalta. Sais tuon liinavaatekaapin pois. Pyyhkeitä yks per nenä, mutta keittiöpyyhkeitä riittävästi.

Voitasko me vihdoin viimein luopua kaikista ylimääräsistä lautasista?

Voitasko me luopua maidosta, mä en jaksa enää maitopurkkeja. Kaapissa kun on maitojauhettakin, mistä saa kahvimaitoa kannuun tai jauheet suoraan kahviin, jos haluaa.

Saisinko mä vaan heittää roskiin nuo edellisen asukkaan koriste-esineet? Ei me tulla saamaan aikaseks "ota tästä" -hyllyn askartelua eikä kukaan niitä siitä ota, enkä minä saa niitä mihinkään kierrätykseen veityä, eikä niitä mikään kierrätyskeskus varmasti halua.

Eikö me voitas alottaa remonttia heti? Revittäs huomenna paneelit alas ja katottas, miltä hirsi alla näyttää. Hitot talvesta, kylmä täällä on kuitenkin.

Eikö voitas vaan heittää menemään ihan kaikki! Ostettas sitten tilalle, jos jotain olennaista meni siinä mukana.

Ja vielä pyykit. Saanko mä talloa roskiksen pohjalle 95 % mun likasista vaatteista? Minä en halua käyttää niitä puhtaana eikä kukaan muukaan niitä halua, ei kukaan täyspäinen.

Saanko alottaa suurraivauksen just nyt?

perjantai 10. helmikuuta 2017

Kaikkea ei tarvitse saada

Mä olin unohtanut minimalismin mutta tänään mä sen taas muistin!

Elämään ei vaan mahdu kaikki. Mulla ei tarvitse olla Huussi Fashion -blogia, vaikka mä kuinka itse nauraisin joka-aamuiselle karulle tyylikkyydelleni. Mun ei tarvitse ehtiä ennen muita saamaan kunniaa joka ideasta vaikka olisinkin keksinyt saman ennen heitä, sellaisia pieniä "vääryyksiä" ei ole tarpeen korjata, se olisi arvokkaan elinajan hukkaa. Jos mieleni kaipaa kohotusta ja haluan kokea itseni ihailluksi prinsessaksi, oikea tie EI ole nähdä älytöntä vaivaa kamerakikkailuissa ja blogitekstien teoissa ja julkaista niitä nettiin kaiken kansan katseltaviksi. Jollekin muulle ehkä, mutta mä voin prinsessoida keikkavideoilla, kerätä ihailua itse tehdyillä biiseillä tai vaikka tehtailla niitä iänikuisia sarjakuvia, jos haluan esitellä luovuuttani.

Ei minun toisaalta sarjakuvablogiakaan tarvitse saada. Hitot! Minulla olisi kapasiteettia niin moneen tieteelliseen ja taiteelliseen tekemiseen, että niitä kaikkia ei vain yhteen elämään mahdu, ei ilman toiminnanohjauksen ongelmiakaan. Fyysikko- ja muusikkotoverien ei tarvitse tietää, että osaan piirtää. Minun ei tarvitse piirtää, kun en kerran saa aikaiseksi. Eikö riittäisi, että pysyisin musiikin ja biisinteon parissa? Tarvitseeko niitäkään välttämättä tehdä, olenhan jo tehnyt kaksi erinomaista biisiä joilla paistatella. Ei minulla ole pakko olla kokonaista tunnin settiä valmiina yhtä tyylilahia, jos tapanani on tehdä vartin näyttäytymisiä aina eri soittimella ja tyylillä.

Sitä paitsi on hyvin mukavaa olla varjoissa. On ihanaa, että ne on jotkut muut mun alalta, jotka tunnetaan. Minä saan käydä rauhassa kaupassa ja hönöillä vaikka liikenteessä ilman, että kaikki tunnistaa. Minä piileskelen toisten selän takana ja nautin täällä suuremmasta vapaudesta kuin tunnetummat. Kuinka moni muusikko onkaan menetetty rahan ja maineen kaipuulle, muiden miellyttämiselle, coverien soitolle.

Mutta silti. Miksi luopuminen on niin vaikeaa, priorisointi?