Hukassa taas

Miten ihmeessä tätä elämää oikein kuuluisi elää?

Musta tuntuu, että taas olen ihan hukassa.

Suuntaa ei oikein ole, sellaista jonka osaisin sanallistaa. Haluaisin hahmottaa arvoni paremmin, sanoa ääneen yksinkertaisina sanoina. Mutta ei, en hahmota niitä, en hahmota kokonaisuutta. Googlaaminen ja pyörittely ei mitään auta.

Tuntuu, että teen kaiken väärin. Väärällä tavalla, väärällä määrällä aikaa, väärässä järjestyksessä.

Saan toisinaan tehtyä päivän top 3 -tehtävät. Mutta voiko olla tyytyväinen, jos jokaisen 15 min kestävän tehtävän saattaminen loppuun on oikeastaan vaatinut tuntikausia ajatustensa kokoamista ja itsensä motivointia somessa? Tai jos päivän top 3 -tehtävien tekeminen aiheuttaa sen, ettei taaskaan käynyt kävelyllä tai ollut läsnä?

Tänään sain hengattua läsnäolevasti mummon kanssa, pestyä pyykkiä, maksettua laskun, kirjoitettua vähän sähköpostejakin. En vain pääse tunteesta, että jotenkin väärin tämä meni. Päivä vain valui ohi. Jotenkin pitäisi tehostaa prosessejaan, että saisi joskus muutakin aikaiseksi kuin juuri juuri aikaiseksi pestä puhtaita vaatteita itselleen.

En hahmota, mikä on oikeasti tärkeää juuri minulle. Millaista elämää eläen en olisi stressaantunut, mutta saisin jotain aikaankin?

Millaisessa elämässä jaksaisin sosiaalista kanssakäymistä ja hauskaa menoa ja meininkiä niin, ettei siihen menisi kaikki voimat?

Tympäisee tämä keskittymishäiriö. Todella pahasti!

Nuupahtanut. Se kai se sana on. Olen nuupahtanut, hukassa, lukossa. Tuuliajolla.

Olen pitänyt itseäni iloisena ja onnellisena ihmisenä. Positiivisuus ja asioiden hyväksi selittely on jopa liiallista välillä. Kuitenkin nyt olen taipuvainen pessimismiin.

Vaikka pystyisinkin ihmeisiin, kuten terveelliseen ruokavalioon, unirytmin kääntämiseen ja liikunnan lisäämisen, riittäisikö se? Olen alkanut pelätä, ettei olo siitä miksikään muutu. Niin suurta puristusta vaatii nyt päästä edes päivittäiselle kävelylle (jäänyt taas useammin väliin kuin tullut mentyä), että tulee mietittyä, onko tämä kaikki sen arvoista.

Niin moni pieni asia on paremmin, mutta tuntuu että ne on liian pieniä, niitä on liian vähän. Eikö jo kohta voisi alkaa eksponentiaalinen kasvu?!

Kunpa olisi joku intohimo, josta tehdä työ itselleen. Eipä oikein onnistu, kun innostuu kaikesta ja into loppuu ihan yhtä lyhyeen.

Pidän kyllä musiikin tekemisestä, mutta olisi valehtelua väittää tätä intohimoksi.

Tämä ADHD on motivaatio-ongelma. Motivaatio kun puuttuu, pitää kaikki rakentaa jääräpäisyydellä. Ujutan pieniä rutiineja päivääni ujuttamasta päästyäni. Huijaan itseäni tekemään pieniä asioita. Rutiinit helpottavatkin, oikeastaan pienten tehtävien ryhmittely linkittymään toisiinsa on kaiken a ja o. Kun saa aloitettua yhden minikokoisen jutun, sysää se seuraavat vaiheet liikkeelle. Raskasta on, pidemmän päälle, kun aivan kaikki asiat elämässään täytyy tällä tavoin kikkailla!

Motivoitua sitten voi, jos on tarpeeksi innostava ja suuruudenhullu idea.

Suuruudenhullujen ideoiden perässä vaan on vaarallista heittäytyä.

Niin kuin nämä minun jäissä olevat fysiikanopintoni. Jos heittäytyisin täysillä, voisin saavuttaa vaikka mitä, uskon. Mutta siinä jäisi nykyinen työni, joka tuo turvaa. Tai ainakin pitäisi kouluttaa ja palkata joku muu pyörittämään vuokrausta. Pitäisi keksiä, kuka muu osaisi opettaa noita tiettyjä juttuja, joita teen. Koti jäisi, tuskin kävisin kääntymässäkään. Hyökyaalto veisi. Elämyksellistä, mutta menetyksiä ja surua tulisi. Aika menisi kaikki johonkin projektiin, unohtaisin mummoni, kotikyläni...

Musiikistakin voisi jotakin mukanaan vievää löytyä. Mutta musiikki ei ole tärkeää. En näe, että elämäni voisi viedä asia, jolla ei voi parantaa maailmaa tai tarjota maailmasta muille uutta tietoa.

Oon niin kovasti koittanut miettiä, mikä mua oikein ajaa eteenpäin, ja mikä oikein on mulle tärkeää. (Kirjoitin blogitekstinkin, mutta Blogger lakkasi toimimasta ja se jäi julkaisematta.)

Oon päätymässä siihen, että nuo kaksi asiaa on ristiriidassa. Mikä on tärkeää, ei välttämättä aja minua eteenpäin ennen kuin se on uhattuna. Esimerkiksi terveys - ryhdyn toimiin vasta, kun on hälyttäviä oireita tai näyttää muulla tavoin, että kohta on liian myöhäistä. Rutiinien opettelulla ja asian tärkeyttä aktiivisesti ajattelemalla saan edes vähän yritettyä. Tämä pätee niin moneen! Uni. Turvallisuus ja pysyvyys, esimerkiksi.

Innostuminen sitten liittyykin ihan erilaisiin juttuihin! En vaan millään ota tolkkua, mikä minua eniten ajaa eteenpäin.

Jatkuva arvojen ristiriita päällä. Vähemmästäkin tulee loppuun poltettu olo!

Tärkeää olisi olla aikataulutonta, vapautta, aikaa pohdiskella mitä ikinä mieleen pulpahtaakaan... stressitöntä. Mutta innostuminen johtaa aloittamiseen, projekteihin. Tulee tapaamisia, tulee viestejä vastattavaksi.

Turvallisuus on tärkeää. Raha tuo turvaa. Rahaa saadakseen on luovuttava vapaudestaan. Arvot taas vastakkain, turvallisuus ja pysyvyys vastaan vapaus ja stressittömyys.

Toisten auttaminen on tärkeää. Haluan opettaa, koska voin siten auttaa muita. Samalla voin ajaa tiettyjen soitinten ja tyylisuuntien asiaa, ja jokaisen oikeutta luomiseen. Rohkaista. Oikaista sitä vääryyttä, etteikö muka voisi säveltää aivan kuka tahansa.

Oikeudenmukaisuus ylipäätään. Kyllähän se nähtiin, mitä kävi, kun hermostuin ja aloin luonnon ja ihmisten asialle entisessä kotikylässä.

Miten tasapaino? Voiko näiden asioiden keskellä mitenkään tasapainotella?

Vääryyksien vastustamisen, vapauden, turvallisuuden lisäksi kun on lukemattomia muitakin ajavia tekijöitä. Kuten itsekkäät näkökulmat. Että haluaisi hämmästyttää ihmisiä taidoillaan. Taitojensa kurinalainen hiominen tai hämmästyttävien tuotosten luominen taas on jotain ihan muuta kuin vapaus. Hintana on myös yksityisyyden menetys, jos sattuisi tekemään jotain, mistä tulisi tunnetuksi.

Ajatukset yhtä mössöä. Yhden arvon (tunteen) mukaan kun toimii tai edes ideoi, pistää toinen yhtä tärkeä arvo, tunne tai asia jarrut päälle. Tai jos ei pistä, niin sekin on huono, taas jonkun asian kannalta.

Koko ajan paine, että pitäis jotain saavuttaa kun elämä on kohta ohi. Parasta olla omien arvojen mukaista, ettei sitten kaduttaisi sen eteen tehdyt uhraukset. Ja samaan aikaan yhtä kovat paineet ottaa rennosti, nautiskella, olla miettimättä minkä keksinnön jätti tähän maailmaan tekemättä vain ollakseen rauhassa ja stressitön.

Yökyöpeli jää näihin mietteisiin ja toivoo parempaa huomista.